15.4.2013
Pieni pohjoinen helvetti
Jalkalenkillä kävin kuikuilemassa polkujen päivän kuntoa. Kaikista edellisen viikon lämmittävistä säteistä huolimatta sain yllätyksekseni ja ilokseni todeta, että valtaosa reiteistä vaikutti olevan yllättävän hyvässä tikissä. Lupaus odottavasta nautinnosta oli lunastettu.
Ennen kuin suuntasin metsään uudemman kerran ja nyt pyörän kanssa, tapitin kunnon laji-intoilijan tapaan Paris-Roubaixin. Cancellara otti uransa kolmannen voittonsa Pohjoisen helvetissä mainiten kisan jälkeen, ” I damaged myself probably more than ever”.
Kaiketi olosuhteet omalle hikoilulle olisivat olleet nautittavammat, jos olisin toteuttanut lenkkini päivällä. Mutta kun ensin piti töllöttää se kevään ehkä suurin klassikko. Ja ei kai vaivaisesta parin sentin lumikerroksesta voinut olla suurta haittaa? Niin minäkin luulin.
”Three kilometres in twenty one minutes”…. Endomondon viehkeän naisäänen tiedonanto ei ollut mieltä ylentävää kuultavaa. Sutimista, taluttamista, suvereenia tök-tök-nihkeämistä. Huohotin metsässä niin vuolaasti, etten kuullut omia ajatuksiani. Ja silti, jalan olisin edennyt nopeammin. Kerran huolella over the bars ja toisaalla sukukalleudet naps vaakaputkeen eturenkaan hörpätessä nietosten puolelle. Sitä se oli. Ei kiva.
21 minuutin jälkeen olin valmista kauraa palaamaan takaisin kotiin vaimon kainaloon. Puolen tunnin lenkki, come on. Ei kai tänne metsään luovuttamaan olla tultu, vai ollaanko. Kävin mielessäni lävitse kaikki ne simppelit psyykkaus-litaniat jälleen kerran. Luovuttaisko urheilijat, joiden kanssa saan olla tekemisissä? Sanoisko maastomaajoukkueen kuskit tai para-urheilijat että antaa olla, kun olosuhteet eivät ole priimat eikä kulje. Eivät, he jatkaisivat. Pelaisko Tappara, lapsuudestani asti ”se” joukkue, finaaleissa, jos Nieminen ja kumppanit olisivat himmailleet, kun ei tuntunut hyvältä? Ja mites Cancellara?
En millään pateettisella tavalla pyri rinnastamaan itseäni ammatikseen urheileviin tai saati edes huipulle pyrkiviin. Mutta se on se asenne, mikä määrää, tasosta huolimatta. Ja joko sitä on tai sitten ei.
Loppulenkki sujui paremmin, vaikka eivät ne olosuhteet yhtään helpottuneet. Lumisade ei ollut paikallisen mikroilmaston peruja, eikä sutiminen ja kiemurtelu mihinkään kadonnut. Se oli asennemuutos, joka muutti menon ja sai Hagqvistin Antin rummuttaman nousevatehoisen lenkin toteutumaan kuin itsestään. Tai no, ainakin lähes itsestään.
Välillä pitää ravistella itsensä pois mukavuusalueelta, jotta voi kokea pientä ylpeyttä ja huutaa lenkin lopuksi I did it! Pieniä ovat mainitut onnistumiset, mutta meille perusharrastajille ne voivat sittenkin olla niitä tahdon isoja voittoja.
Asennetta kaikille, myös Tapparalle.
Cheers,
Peltinen
7.4.2013
Potkupallosta ja nappiksista
Pääsiäisen luonnonvalon loisteessa pääsimme jälkikasvun kanssa palloilun makuun. Vaikka muullakin tavalla ulkona liikuttiin, hankipallosta muodostui pääsiäisajan hitti. Yöpakkaset tarjosivat hienot puitteet potkupallokauden erilaiselle varaslähdölle. Järvenjään hennolla lumipeitteellä oli tilaa vetää kärkkäreitä ja banaanipotkuja.
Pääsiäisreissun kotiinpaluumatkalla takapenkki veti pari tuntia hirsiä. Eihän se uni kotiin päästyämme silmiin kiirinyt. Onneksi pääsiäispyhien TV-tarjonnan kruunuksi Yle esitti Litmasen uran summaavan elokuvan. Oma kiinnostukseni kehuttua elokuvaa kohtaa herätti innostusta myös jälkikasvussa. Vanhempi junnuista tapitti silmä kovana dokumenttielokuvaa. Kun mieli oli liimautunut elokuvan kerrontaan, kehotukset iltatoimista kaikuivat kuuroille korville.
Ensimmäisen pääsiäisloman jälkeisen koulupäivän päätteeksi, sain suoran ehdotuksen. En tosin kovin odottamaton sellaisen. ”Mennäänkö illalla potkimaan?” Ehdotusta oli pohjustettu täsmällisellä taustatyöllä. Kouluaherruksen jälkeen juniori oli käynyt läheisellä pallokentällä toteamassa tilanteen. ”Sulana on, hiekkaa näkyvissä, maalit kyllä puuttuvat, kai mennään.”
Iltaruokailun jälkeen alkoi jälkeläisten normi kaverirumba. ”Tuutko ulos, mitä tehtäis.” ”Mennään pelaan futista, mun isäkin tulee”, kuulin juniorin toteavan ovenraosta kaverilleen. Naapuruston ikätoveria ei tarvinnut enempää houkutella. Puolelta lähdetään.
Puolelta oltiin lähdössä. Nappikset oli kaivettu esiin, ja pallo myös. Ihme juttu – vermeet eivät tälläkään kertaa olleet siellä minne oli talven tullen säilötty. Löytyivät kumminkin. Nappikset laukaisivat naapurin kaverissa luonnollisen reaktion: ”mäkin haen mun omat, odottakaa sen aikaa.” Yhdessä mennään ja yhdessä tullaan.
”Meinaatte mennä potkimaan”, kuului ääni pihan toiselta puolelta. Juu, näin on tarkoitus, huikkasin takaisin. ”Mikä kentän kunto, pystyykö siellä edes vielä pelaamaan”, kaverin isä jatkoi. Heitin takaisin, että oma juniori oli käynyt päivällä tarkistamassa, sulanut on, pitäisi onnistua. ”Meinaatteko pistää nappikset?” Käytetään nyt kun sellaiset on kerta hankittu, vastasin. ”Jos kenttä on ihan hirveässä kunnossa, nappikset menee kerrasta pilalle. Meidän junnulla on 300 euron addut, mä en kyllä oikein nyt tiedä”…
Niinhän se kai menee. Haluamme jälkikasvullemme vain parasta vaikka junnu ei pelaisi juuri pihapelejä isommilla areenoilla. Uskon toki, että hän, entinen futaaja, tietää välineistä ja niiden käytöstä enemmän kuin minä – palloa vain huvikseen potkinut. Kaikesta ymmärryksestäni ymmärtää en kuitenkaan oikein ymmärtänyt.
Pyritään välttämään ylivarustelua ettei siitä muodostu turha rajoite oli harrastus mikä tahansa. Ei ne Zlataninkaan nappikset uran alussa ihan sieltä huipulta olleet. Jos on kirjoitettuun sanaan uskomista, ne olivat ihan jotain muuta, ja hyvin on natsannut.
Cheers,
Peltinen
28.3.2013
Mul on kyl hienompi pyörä kotooon!
Elämän hienoja hetkiä on se, kun voi yhdistää työreissun ja hikilenkin ystävien kanssa yhdeksi kompaktiksi paketiksi.
Entisen pääkaupunkimme veljiä, Jakkea ja Sepiä, ei tarvinnut paljon houkutella. Herrat olivat valmiita kuin partiolaiset kiskomaan aikuisten kurahousut jalkaan ja tarttumaan seikkailuun. Läpi orastavan kevään paikoitellen vetisen mutta ajoittain myös petollisen liukkaan siirtymän jälkeen pääsimme itse pääasiaan eli poluille.
Riemunkiljahdukset raikuivat metsissä, kun räppäsimme menemään. Silkkaa hoosiannaa. Polut olivat niin uskomattomassa kunnossa, että fiilis lähenteli epätodellisia mittasuhteita. Kunnon poikamaista liirailua ja kikkailua, jälleen kerran.
Maastopyöräilyn yksi ehkä hienoimpia ulottuvuuksia taitaa piillä siinä, että voi ikään kuin tehdä hypyn takaisin lapsuuden rehelliseen hetkessä elämiseen. Yksin ajaessa pienistä onnistumisista ei oikein viitsi ääneen kailottaa, mutta samanhenkisessä ryhmässä tunteensa päästää valloilleen kuin varkain.
Parin tunnin hinkkaamisen jälkeen olo oli taivaissa. Reidet olivat tulessa, mutta mieli korkealla. Saimme kokea keväisen ilta-auringon loiston alistumisen hämärän kautta musertavaksi pimeydeksi. Muistiin tallentui lumen rapina renkaiden alla sekä valokeilojen suihkiminen kevättalven kimaltelevilla hangilla. Team parebellum oli liekeissä.
Jossain siirtymätaipaleen kauniilla pientaloalueella nuori poika tallusteli verkkaisesti eteenpäin. Kolmen keski-ikäisen pyöräilijän seppäkaravaani kirvoitti hänet huikkamaan peräämme: mul on kyl hienompi pyörä kotooon!
En epäile nuoren miehen sanoja. Yhden kyssärin olisin voinut heittää: mitä se pyörä siellä kotona tekee? Ajaan siitä ja nauttimaan. Jahtaamaan elämyksiä. Pyöränpäällä ja etenkin hyvässä seurassa niitä syntyy kuin itsestään.
Kiitokset lenkistä veljet! Ja kiitokset myös mainosmiehelle lampun lainasta. Helpotti kummasti, kun mukana oli sekä valo että akku, ei vain toinen.
Cheers,
Peltinen
26.2.2013
Suksimisen ihanuudesta
Tiirailin kaiholla Vastarannan hiihtokuvia Sveitsin maalta. Jukka ottamassa ensipuraisua neitseellisestä Keski-Euroopan puuterilumesta auringon helottaessa lumihuippujen lomassa. Kuvissa mies hymyili, puhkui harjoittelun riemua.
Tarpeeksi kuvatuksia ruudulla pyöriteltyäni, vedin hiihtotrikoot päälle ja otin suuntiman kohti lähilatuja. Jo monot köytettyäni näin itseni sivakoimassa kuin Jukka konsanaan: lumi pöllyäisi, maisema vaihtuisi ja hymy olisi herkässä.
Tiesin ennakkoon, että luistimia on tällä kaudella tullut ulkoilutettua huomattavasti ahkerammin. Tiedostin myös sen, että melkoisella varmuudella tämä kiistaton fakta tekisi särön mieleni toivetilaan. Tästä huolimatta ja into piukkana, näin itseni nauttimassa vauhdikkaasta latuliikunnasta. En sentään uskotellut itselleni, että Johaug tulee ladulla vastaan.
Nollakeliä seurannut pikkupakkanen oli tehnyt tepposet ladulle . Sen jälkeen se teki tepposet pidolle. Latu kiilteli keinovalon alla, mutta mieli ei. Olemattomia pärssilihaksiani hapotti ja kramppasi, tasatyöntely oli yhtä tervaa. Viime päivien lumipyry oli saanut aikaan, että latuja ei oltu ajettu koneella, vaan latu tai pikemminkin kiemurteleva ura oli muotoutunut hiihtäjien omahetoisuude alla. Jatkuvaa latu-uralta lipeämistä siis. Ja kuumakin tuli, aivan väärä vaatetus yläpäässä. Ei paras alku. Ei paljon ratkiriemua löytynyt. Ei mitään hyvää. Olin pettynyt. Hiihto oli pettänyt minut. En hiihdä enää koskaan.
Parkkasin ladun varteen. Annoin hermostuneen pulssin ja mielen tasaantua. Nyt turpa kiinni ja valitus sikseen, puhkuin mielessäni. Koska omaan simppelin maailmanparantajaidealistin vikaa, kävin myönteiset isot asiat nopeasti lävitse. Kyllähän te tiedätte: olen terve, saan liikkua vapaassa maassa, on luontoa ja olosuhteita, on kohtuulliset välineet ja tätä rataa.
Jatkoin lenkkiä. Ei se kovin kummoiseksi liikuntatuokioksi itsepsyykkaamisen jälkeenkään muuttunut. Ei ihan niitä sporttikokemusten kiistattomia kliimakseja. Pieni palautus tosiasioihin kuitenkin toimi. Hiihdän jatkossakin. Kyllä se hiihtämisen riemu sieltä puskee.
Always look the bright side of life. Olkoon se tämän talvisen tarinan opetus.
24.1.2013
Peace please
Pidin taukoa ulkopyöräilystä. Kun poltot alkoivat olla sitä luokkaa, että poluille on päästävä, säiden haltija oli ilmeisesti kuulolla ja sääti asteet kohilleen. Kamat päälle, halogeeni kiinni kypärään ja vamos vuoden neitseelliselle ensilenkille.
Ekat pari kilsaa sujuivat unelmasti. Reitin pohja oli pakkasen kovettama, jäykkis suorastaan lensi alla. Päädyin ajamaan ulkoilureitillä latujen viereen jalan tampattua muutaman kymmenen sentin levyistä uraa. Myöhäisestä lenkkiajankohdasta johtuen, uralla ei ollut kävelijöitä tai muuta trafiikkia.
Ulkoilureitin risteyskohdassa kapea tampattu ura loppui. Tiesin sen jatkuvan pari sadan metrin päästä olinhan käynyt tutkailemassa settejä pulkkaretkellä ennakkoon. Jotta pääsin ajamaan lyhyen siirtymän, oli pakko siirtyä hetkeksi luistelu-uralle. Harkitsin asiaa ohikiitävän hetken, mutta liikuntareitin varteen vuosia sitten naulattu kyltti teki ratkaisun puolestani. Kyltissä ilmaistaan hyvin selkeällä tavalla, että hiihtäjät vasemmalle ja muut ulkoilijat oikealle, vaikkakin reitin toinen luistelu-urista oli nimenomaan oikealla.
Luistelu-ura oli kova, renkaasta ei jäänyt jälkeäkään. Aivan kuin olisin leijaillut uran päällä. Pääsin pienen kinkaman laelle. Kuin salamana jostain eteeni ilmaantui kovaa anaerobista kyytiä luisteleva hiihtäjä, laikka punaisella siis. Kohtaamisemme oli lyhyt. Vaikka molemmilla oli sekä tila että oikeutus jatkaa omaa lenkkiään ilman häiriötekijöitä, hiihtokaverilla oli jotain hampaankolossa: hän koukkasi kohti, päästi alkukantaisen vihamielisen sotahuudon ja yritti sivaltaa pitkällä luistelusauvallaan pohkeeseeni.
Vuosien aikana ja vuodenajasta riippumatta keskusteluja reittien käytöstä on saanut käydä. Keskusteluja siitä kenelle reitit ja polut ”kuuluvat”, ja kuka niillä saa liikkua, millä ja miten. Ehkä mieleenpainuvin dialogi käytiin ysärillä Kaupissa, Tampereella, kun maastopyöräily oli vielä monille uutta. Yksi herrasmies väitti kivenkovaan kansanpuiston polkua spanielikerhon yksityisomaisuudeksi…
Muutamista liikuntareiteillä ja metsissä viettämistäni tunneista huolimatta, kukaan ei ole aiemmin yrittänyt sivaltaa tai keihästää. Olisi ehkä ollut viisasta kääntyä ja keskustella asia sivistyneesti lävitse tämän latukuninkaan kanssa, mutta katsoin parhaaksi jatkaa matkaa. Paikallani olisin ollut huomattavasti helpompi kohde, mikäli hänen harkintakykynsä olisi pettänyt toistamiseen. Ajatus Excelin piikistä reidessä ei kiehtonut pätkääkään.
On hienoa, että liikutaan ja ollaan intohimoisa sporttaamisen suhteen. On myös tärkeää on, että liikuntareittien ohjeistuksia kunnioitetaan ja noudatetaan. Jos joku mielestäsi toimii väärin, saanen kuitenkin suosittaa asteen verran rauhallisempaa lähestymistapaa. Vaikka hyökkäys on joskus paras puolustus, väkivalta ei ratkaisu mihinkään.
Brothers and sisters, peace please!
Aktiivista vuoden alkua kaikille.
Cheers,
Peltinen
10.12.2o12
Kolmet housut ja kahdet tossut
Uuden kouluvuoden alkamisesta on kulunut rapiat kolme kuukautta. Vanhempi jälkikasvumme sporttaa koulussa, mutta etenkin kouluajan jälkeisessä asukaspuistotoiminnassa. Siellä pompitaan, hypitään ja pelataan, siis touhutaan ulkona – futista, sählyä aina kun mahdollista.
Kolmen kuukauden aikana veijarimme on kuluttanut totaaliseen hävityskuntoon kolmet ulkohousut ja kahdet kengät. Housut kuluvat polvista puhki ja saumaukset repeilevät milloin mistäkin. Hetken jo epäilin onko häneen iskenyt liikkumataparegressio – paluu konttaamisen pariin. Ei onneksi.
Kenkien liimaukset ja ompeleet sanovat sopimuksen irti lähes yhtä hätäisesti; futiksen sivutuotteena tossujen kärjet alkavat nauraa. Nauru on pelkästään hyvä, mutta ei varpaille eikä terveydelle varsinkaan syksyllä. Havaintojeni mukaan ihan niin sanottujen laatumerkkien tekeleet kestävät asianmukaista, joskin aktiivista kulutusta maksajan näkökulmasta luvattoman heikosti.
Vaikka miten tykkään peräänkuuluttaa nykyteollisuuden valmistamien kulutushyödykkeiden usein täysin sopimattoman lyhyttä elinkaarta, tässä tapauksessa minun kai pitäisi vain ja ainoastaan olla onnellinen. Onnellinen siitä, että vermeet kuluvat kovasta käytöstä liikunnan parissa ja liikkumisen riemusta.
Silti valehtelisin, jos väittäisin, ettei kassalla ajoittain hieman kirpaise. Taasko tarvitaan uudet tossut, ja että ai jaa, nämä(kin) housut kestivät sitten vain pari viikkoa. Olemme testanneet muutamia eri merkkejä, mutta tulos on valitettavan yhdenmukainen: maksoit ulkohousuista 30 tai 70 euroa, hintaero ei korreloidu niiden elinkaaren kanssa.
Vanha kansa oli viisas. Se tiesi, että kun lapsi nukkuu, se on kuin pistäisi rahaa pankkiin. Pidetään se yhä, mutta lisätään, että liikunta ja liikkuminen tekee ihan samaa.
Ennen aikaan talletuksille maksettiin kunnon korkoa ja palveluakin sai ilman palvelumaksuja, joten nykymeininkiin edellinen metafora vähän ontuu. Nyt raha täytyy saada kiertämään. Mutta hienostihan se kiertää kun saa ostella uusia tossuja ja ulkovaatteita. Mutta toisaalta, tällöinhän minä oikeastaan pistän rahaa tärkeimpään ”pankkiin” eli teen sijoituksen jälkikasvun liikunnallisen elämäntavan puolesta.
Kun kaikki liikkuu, kaikki voittaa.
Liikunnallista joulun odotusta!
Cheers,
Peltinen
16.11.2012
Valoa pimeyteen, kiitos!
Valtaosa junnuista ei liiku tarpeeksi. Koululiikunnan määrää on supistettu, mobiili-ja konsolihässäkät ajavat harrastusta sisätiloihin kirkkaana välkkyvien näyttöjen loisteeseen eikä liikkuminen edes organisoiduissa liikuntaharrastuksissakaan rasita tarpeeksi. Yhtälön kerrannaisvaikutukset ovat karmivat, josta tulemme maksamaan kovan hinnan tulevaisuudessa.
Suurin haaste lienee siinä, että jokapäiväinen perusliikunta ja liikkuminen on kokenut rajun inflaation. Kullannuppuja viedään ja haetaan koulusta, jonka jälkeen kärrätään treeneihin ja takaisin. Jaa että millä, no autolla tietenkin. Treeneissä aktiivista harjoitusaikaa syntyy muutamia kymmeniä minuutteja, ei paljon naurata. Ja sitten uskotellaan, että kyllä meidän lapsi liikkuu ja omaksuu liikunnallisen elämäntavan. Kun kerran lasten ja nuorten omaehtoista liikkumista pitää saada ylös, niin millä tätä voidaan tukea?
Kotimme lähellä on pari isoa hiekkakenttää, tavallaan pallokenttää. Löytyy monet erikokoiset maalit, uudet hienot päätyaidoitukset jne. Valot tosin ovat päällä vain talvella.
Harmistuin toiminnan järjettömyydestä ja otin yhteyttä Espoon liikuntatoimeen. Vastaus tuli ripeästi. Ensimmäinen syy oli, että näin syksyisin kentät menee helposti huonoon kuntoon, ja tämä vaikeuttaa jäädyttämistä kun talviaktiviteetit puskevat päälle. Se toinen syy oli raha. Tiedätkö paljonko Espoon 100 kentän iltavalaisu syyskuukausilla maksaa. Tiedän, sillä insinööriystäväni laski kustannukset. Näiden lisäksi maininnan saivat sekä kenttien mahdollinen väärinkäyttö valojen ollessa päällä sekä se, että valot kyllä voidaan erityistapauksissa kytkeä päälle, jos seura niin toivoo.
Länsinaapurimme futisylpeys Zlatan teki uskomattoman maalin maaottelussa engelsmanneja vastaan. Vanhempi jälkikasvumme oli aivan liekeissä nähtyään Ibran saksarin aamutelkkarin sporttikimarassa vaikka ei seuratasolla lajia harrastakaan. Samana päivänä koulun liikkatunilla jamppa yritti vastaavaa ja onnistui. Voi sitä liikunnallisen onnistumisen riemua kun juniori tuli koulusta kotiin ja kertoi tapahtuneesta.
Illalla piti päästä liikkumaan sekä demonstroimaan tapahtunutta. Totta kai menimme. Pimeälle kentälle potkimaan palloa ja liikkumaan. Väitän, että liikunnallinen riemu olisi tälläkin kertaa ollut molemmille osapuolille täydellisempi, jos kentän valot olisivat olleet päällä edes osittain.
Viime syksynä inspektoin Ruotsin toimintamallia yhden vähän pidemmän visiittini yhteydessä. Liian räikeitä johtopäätöksiä tällä kokemuspohjalla ei kannata vetää, mutta Tukholman alueella kenttien valot näyttivät palavan myös syyspimeällä. Ehkä kyseessä oli länsinaapurin erikoisvaloviikko?
Oli niin tai näin, vähän sitä ison kuvan näkemistä, kiitos ja valoa pimeyteen!
21.9.2012
“The biggest night of our lives”
Yhdistyneen kuningaskunnan kaikkien aikojen kesäksi nimetty aika vuodesta sai arvoisensa päätöksen 9.9.2012. Vaikka O-tuli sammui ja kisakylä asteittain hiljeni, jäi metropolin ja kansakunnan sisäinen tuli roihuamaan. Elämänsä kunnossa ja uskossa, kenties.
Britania ja britit näyttivät kisoissa parhaat puolensa, ja uskallan väittää, että asenne tuli sisältä. Sen vaan näki, aisti ja koki. Kisaorganisaation pomo, Lord Seb Coe, oli paralympialaisten päättäjäispuheessaan tismalleen oikeassa kiteyttäessään, että kisojen vapaaehtoiset eli game makerit tekivät kisat.70 000 vapaaehtoista olivat kisojen sydän. He ottivat meidät avosylin vastaan ja hyvästelivät halauksin.
Toisekseen kisat olivat kilpailijoiden riemuvoitto, sillä milloin onkaan hienompi pistää kaikkensa peliin, kun yleisö ympärillä elää täysillä mukana. Kaikille hurraaminen ja kaikkien kannustaminen oli normi: kädet takoivat, jalat tömisivät ja monen kurkut kähenivät lajista ja suoristuspaikasta riippumatta.
Kansainvälisen paralympiakomitean kärkimies mainitsi kisojen päätöspuheessaan, että kyseessä oli kaikkien aikojen parhaat kisat. Fraasi, joka on aina helppoa nakki ja tavallaan myös niin pakollista heittää ilmoille. Tällä kertaa maneerille oli kuitenkin pohjaa. Muutamia vastaavan tason karkeloita kiertäneet olivat yhtä mieltä: se mikä erotti kisat muista, oli juuri se puhdas aitous, ja sen tunteen loivat erityisesti vapaaehtoiset sekä katsojat.
Aitous rakentaa siltoja, kylvää hyvää, koska se tunkeutuu läpi. Sitä ei voi vastustaa.
Uskomattoman kesän toisen etapin eli Paralympialaisten päättäjäiset olivat Coldplay:n tulitusta. 50 miljoonaa levyä myynyt brittibändi ei ollut vain yksi bileiden esiintyjistä, vaan 15 kipaleen ”keikka”oli nivottu osaksi kolmen tunnin päättäjäisseremoniaa, The Festival of Flamesia. Bändin laulaja Chis Martin totesi ennakkoon, että “this will be the biggest night of our lives”.
Voisin sortua kyynisyyteen, ja todeta, että keikka oli bändille vain uskomaton promotilaisuus, vaikka tulivatkin esiintymään yhden punnan nimellistä palkkiota vastaan. Tämän sijaan haluan olla totaalisen hyväuskoinen luottaen myös Mr. Martinin lausuman puhtaaseen aitouteen.
Cheers,
Peltinen
27.7.2012
State of Love and Trust
Rustasin helmikuussa blogille Pearl Jam-aiheisen kirjoituksen. Tällöin pakkasten keskellä bändin urasta kertova dokumenttielokuva PJ 20 sai oman 20-vuotta sisälläni kyteneen kipinän roihahtamaan. Nettisivujen uutisointi bändin Euroopan kiertueesta herätti toiveen, jota ystäväni Ruotsin maalla jahtasi metsästämällä lippuja Tukholman räntäsohjossa. Jostain kummasta hän sai taiottua kaksi lipputoimiston ikkunan väliin unohtunutta biljettiä, ja näin unelma muuttui odotukseksi.
20 vuoden tai muutaman kuukauden odotus, miten sen nyt haluaa nähdä, palkittiin aurinkoisena ja helteisenä kesäpäivänä. Toden totta, tänä suuren täyttymyksen päivänä, vesi ei virrannut länsinaapurin taivaalta alas kun ainoastaan hien muodossa Globenin hekumallisessa illassa. Ehkä siinä samassa silmäkulmakin pääsi ihan pikkasen kostumaan.
Ystävien kanssa on viime vuosien aikana tullut kierreltyä muutamia nuoruusajan ässänimien keikkoja. Joskus käsi on noussut tempomaan kohti taivasta, mutta valitettavan usein keikka on jättänyt hapokkaan, jopa karvaan jälkimaun. ”Rahat pois ja eläkekiertueelle”, ei ole mikään vitsi. Ehkä tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen lipputoimistossa asioimista.
Näiden musiikillisesti haaleiden keikkakokemusten valossa matkasin länsinaapuriin. Uskalsin odottaa enemmän, mutta en olisi kuuna valkeana osannut odottaa mitään vastaavaa. Olo oli kuin 5-vuotiaalla karkkikaupassa, joka on juuri saanut kuulla, että isovanhemmat omistavat kyseisen puodin. Tosin sillä erotuksella, että liika makea vie juniorilta vaan purukaluston, mutta täydellisyyttä hipova rock-kokemus voi näemmä viedä aikuiselta järjen, ainakin hetkellisesti.
Lähes kolme tuntia kestäneen keikan jälkeen olin taivaissa. Mikä setti, mitkä saundit, mikä soittamisen ilo ja energia lavalla, miten yleisö lauloi ja eli mukana, ja miten hienosti Globen toimi keikkapaikkana. Ei mitään vippaskonsteja: lavalla vain muusikot, heidän musiikkinsa ja heittäytymisen ilo. En haikaillut hetkeäkään, että kunpa olisin kokenut bändin livenä jo ysärillä.
Illan kruunu piili siinä, että jos olet 20 vuotta odottanut jotain, niin miten näiden odotusten täyttäminen saati ylittäminen on oikeastaan edes mahdollista. Ilman sortumista kyynisyyden puolelle, näissä asioissa käy yleensä täysin päinvastaisesti.
Keikan jälkimainingeissa olen pyöritellyt kokemusta useaan otteeseen eri tulo- ja lähtökulmista. Se oli monelta osin kokemuksellisesti sellainen pöljä päivä, jonka uskomaton keikka niittasi muistin syövereihin ikuisesti.
Tiedän, että sinä päivänä kun joku suomalainen voittaa sateenkaaripaidan tai olympiakultaa pyöräilyssä, täyttymyksen fiiliksen täytyy olla yhtä voimakas. Sitäkin päivää on sentään odotettu, ja oltu jopa todella, todella lähellä.
PJ livenä on nyt koettu, toteutukoon seuraavaksi sateenkaaripaita tai olympiakulta tai vaikka molemmat. Vedder ja kumppanit eivät pettäneet, älköön myös Finnish Cycling – sun suuri päiväs viel koittaa.
Lontoon karkelot alkavat ihan justaansa. Jussi on tulessa 28.7. ja Pia 29.7. ja 1.8. Rapiat neljä viikkoa taukoa, ja Jarmo Ollanketo & Marko Törmänen kisaavat paralympialaisissa 5. ja 8.9.
Keep on rocking & cycling in the free world!
Cheers,
Peltinen
24.5.2012
Fight for pink
Odotusarvot olivat korkealla suunnatessani Italiaan samaan ajankohtaan kun ammattilaiset antavat kaikkensa kisatessaan ympäri saapasmaata. Vaikka matka-aikatauluni ei sallinut yhdenkään etapin live-elämyksen kokemista, pidin itsestään selvyytenä, että Giro olisi ja näkyisi kaikkialla.
Kotipuolessa lähtökuopissa matkalaukut käsissä lupailin, että isä tuo sitten jotain Giro-juttuja. Kunnon pyöräilyperheen tapaan jälkikasvu innostui ajatuksesta. Ja niin minäkin. Olisihan se komeeta, että jampoilla olisi roosa-paitaa päällä. Jos ei nyt sentään pyöräilypaidat, niin edes jotain legendaariseen ympäriajoon viittaavaa.
Matkan virallisen osuuden hoidettuani suuntasin Milanoon, jonne Jussin ja kumppaneiden kolmen viikon kärsimysnäytelmä tänä vuonna päättyy. Näin etukäteen unta, miten Giro ja sen grande finale näkyisi kaupungin kujilla ja toreilla, siis lukuisilla corsoilla ja piazzoilla.
Eipä oikein näkynyt. Milanolaiset kyllä suhasivat tyylikkäinä ja eläväisinä kuten aina. Pari katumainosta muistutti, että kestävyysurheilun gladiaattorit ovat tulossa kaupunkiin. Ehkäpä muutaman päivän päässä häämöttävä huipennus oli turhan kaukainen asia hetkessä eläville italialaisille.
Sen sijaan muutamat turistit olivat hengessä mukana. Matkan velvollisuuksien ja kaatosateen yhteisvaikutuksesta turvauduin ytimessä pyöriessäni Finnish Cycling-tunnuksilla olevaan takkiin. Kysymyksiä sateli: Are here for Giro? Are you rider? I saw one Finnish rider on stage yesterday. Si, Si ja No, No.
Täyttymys ja pettymys kulkevat vierekkäin. Galleria Vittoria Emanuelen keskeisimmälle paikalle oli rahdattu Giron spiraalimainen voittopysti ja La Maglia Rosa. Tämän lähemmäksi upeaa voittopokaalia en välttämättä koskaan tule pääsemään. Tämä jäi myös intiimimmäksi kontaktiksi minkään ympäriajoon liittyvän oheistuotteen kanssa. Ei löytynyt kotiin tuomisia. Oli siinä pojille ja itselle selittämistä.
Hetkeä ennen siirtymistä kohti lentokenttää ja paluuta Suomeen, poikkesin pikaisesti urheilukaupassa. Näyteikkunalla oli Tour de France-oheistuotteita ja sisällä kaupassa niitä oli leegio lisää: t-paitoja, huppareita, takkeja, kenkiä etc. Ihmetykseni oli suuri. Olen Italiassa, ja täällä ajetaan parhaillaan Giroa, mutta sporttikaupassa oli ylhäällä heinäkuinen TdF.
Sadattelin tilannetta kahden myyjä kanssa, jotka yhtyivät näkemykseeni: italialaiset eivät ole osanneet tuotteistaa Giroa. But hey, check Giro´s webshop, there might be something, kaverit huikkasivat. Yes indeed. Olihan siellä todellakin jotain, mutta niin kaukana TdF:n monipuolisen tuotteistetusta maailmasta eikä juuri mitään junnuille. Ajatus siitä, että autenttiset tuliaiset pitäisi ostaa webistä, ei paikan päältä, tuntuu jotenkin kaukaiselta. Ehkä olen yhtä jähmettynyt perinteiseen ostokokemukseen kuin Giroa järjestävä organisaatio vaikuttaisi olevan jämähtänyt siihen, että mitä sitä Italian ympäriajoa enempää tuotteistamaan: kaikkihan sen tietää joka tapauksessa.
Cheers,
Peltinen
2.5.2012
Ruottalaaset ja suomalaaset
Kuten kaikki tietävät, 2012 ja 2013 MM-lätkän vetovastuu on jaettu kahden pohjoisen maan kesken. Ensipuraisulla jaetut kisat kuulostavat tuoreelta. Vaikka kommenteissa mainitaan yhteiskisojen synergiaeduista etc., pääpointti taitaa sittenkin olla markkinoinnillinen tulokulma. Ratkaisulla oletetaan saatavan ainakin kaksi maata yhdellä iskulla mukaan keväiseen MM-huuman. Kaksi on enemmän kuin yksi vai less is more?
Kun leijonien kotimatsien liput tulivat myyntiin, härmäläinen lätkäkansa haukkoi henkeään. Tosin vain hetken ja taas niin alistuvaan sävyyn, kuten opetettu on. Nelihenkisen perheen lippupaketti yhteen leijonien kotimatsiin laskettiin halvimmillaan kustantavan 624 euroa. Kritiikin yltyessä kotimaan lätkän yliauktoriteetti, Mr. Kummola kommentoi, että ”joka asiassa löytyy ihmisiä, jotka kritisoivat. He, jotka hintoja arvostelevat, eivät varmaankaan olleet alunperinkään tulossa katsomaan matseja”.
Tre kronorin yksittäisten kotimatsien lipunmyynti aloitettiin meitä myöhemmin. Halvimmillaan samaisen nelihenkisen perheen liput Globenissa pelattavaan kuninkaallisten kotimatsiin irtoavat 1600 kurnulla eli noin 180 eurolla! Ruotsista asiaa kommentoitiin: ”me haluamme pelipyhätön täyteen joka ottelussa”. Erittäin kannatettava perustelu, sillä yleisön hurmoksellinen myötäeläminen on ottelutunnelman sekä kisakokemuksen kannalta erittäin oleellinen jutska.
Mikä siis mättää. Miten lippujen hintaero on perusteltavissa. Kysynnän ja tarjonnan laki? Ilmeisesti asutamme isänmaata, jonka uskotaan olevan niin läpeensä lätkähullu, että jotkut ovat valmiita maksamaan ryöstöltä vaikuttavia hintoja. Kertoneeko tämä osaltaan lajin kansallisen aseman eroista vai toisen kansan järjen köyhyydestä sekä ahneudesta? Miten länsinaapurimme, jonka yleinen palkkataso ja vauraus ovat muutenkin meitä korkeammalla tasolla, voi pyytää lipuista näin merkittävästi vähemmän kuvetta. Vaikuttaako Palmen luomat kansankodit periaatteet MM-lätkän lippujen hinnoittelussa? Kun Suomen jäkisliitto pyrkii tekemään kisoilla mahdollisimman tuottavaa bisnestä, luontevaa ja hyväksyttävää, eikö sitten länsinaapurimme? En usko, että kisojen kulurakenne eroaa kovin paljoa toisistaan, joskin on muistettava, että tänä vuonna mitalipelit pelataan Suomessa.
Kale oli osaltaan oikeissa: lippujen hintoja kritisoi tässä ja nyt henkilö, jolla ei ole pienintäkään aikomusta sulloutua katsomoon yksin saati sitten perheen kanssa. Tämä ei kylläkään vähennä mielipiteeni arvoa. Hinnoittelu kismittää erityisesti jäkisjunnujen kantilta: kotikisat livenä voivat tarjota juuri sen tärkeän kipinä-faktorin jatkaa kovalla polulla kohti huippu-urheilijan uraa. Ruotsalaiset ovat tainneet hiffata tämänkin pointin jälleen kerran
Hallitsevilla mestareilla on aina extra-arvonsa, mutta voiko kullan ja hopean imagoero lippujen hintoihin suhteutettuna olla 382%. Ilmeisesti voi. Näin ajateltiin muutama kuukausi takaperin. Nyt leijonien alkusarjan lippuja kaupataan kaksi yhden hinnalla. Niin, se halli kun olisi hyvä saada täyteen.
Pitkä päätyyn ja perään. Kaukalon verran kisahumua kaikille.
Cheers,
Peltinen
21.4.2012
Ihmiset polkevat rahaa
Talouden tyrskyissä hyvinvointivaltio natisee liitoksistaan. Valtion budjettivajetta on kompensoitava kustannusleikkauksilla ja kuten tapana on, uusilla veroilla ja voimassa olevien verojen korotuksilla. Lintukodon tarjoamilla palveluilla on aina hintansa. Ja Nallen mielestä alamme äänestää jaloillamme.
Yhtä tärkeää, kuin vaihdon välineen käyttäminen eli kuluttaminen, on säästäminen. Kaksi vastakkaista ulottuvuutta, jossa valtion kuten myös kansalaisen on syytä löytää ”se oikea balanssi” aivan kuten Häkä formulaansa aikoinaan.
Kuopio, tuo kalakukkojen kiistaton pääkaupunki, valittiin yhtenä neljästä Euroopan metropolista koekäyttämään maailman terveysjärjestö WHO:n uutta terveystaloudellisen evaluaation työkalua. Työkalun avulla voidaan mitata, paljonko liikunta tuottaa yhteiskunnalle taloudellista hyötyä.
Kuopiossa tutkimukseen osallistui tuhatkunta kaupungin virkaihmistä, joista 366 ilmoitti harrastavansa työmatkapyöräilyä. Tutkimus kesti yhdeksän kuukautta, ja tulokset olivat murskaavat: yhteiskunta säästää vuodessa yli puoli miljoonaa euroa kun virkaihmiset taittavat työmatkansa pyöräillen. Siis hold on, kun 366 paikallista virkaihmistä kulkee pyörällä työpisteensä ääreen ja takaisin, niin säästöt ovat edellä mainittua luokkaa. Ja miksi? Siksi koska liikunta pienentää terveysmenoja ja lisää hyvinvointia. Eikä tässä vielä kaikki. Tutkimuksen toteuttanut Tuula Pehkonen-Elmi toteaa HS:ssä 18.4. julkaistussa artikkelissa, että tutkimustulokset ovat periaatteessa skaalattavissa koko maahan!
Hyvin yksinkertaisella laskutoimituksella saadaan merkittäviä lukuja eli säästöjä. Kun 366 tuo 0,5 M€ säästöt vuositasolla, mitä saakaan aikaan 3660, 36600 tai 366 000 työmatkansa pyöräilevää virkaihmistä eli kansalaista. Viimeksi mainitun luvun kohdalla puhutaan 500 miljoonan euron säästöistä – puoli miljardia euroa. Nyt alkaa jo huimata, ja näin pitäisi tapahtua myös Arkadianmäellä.
Tutkimustuloksen pitää olla alkuräjähdys. Infiniittinen kick-start sille, että pyöräteihin pitää kaupunkisuunnittelussa panostaa jo taloudellisiin perusteluihin vedoten. Ja työnantajat pitää saada juttuun kunnolla ja isosti mukaan. Tämän ohella välineestä eli pyörästä pitää tehdä hyvinvointia generoivan ja ekologisemman, mutta tehokkaan liikkumisen jalokivi, josta ei kanneta arvonlisäveroa. Tämä johtaisi siihen, edellyttäen tietenkin arvolisäverottomuuden siirtoa suoraan kuluttajahintoihin, että yhä useampi ajaisi pyörällä töihin entistä mukavammin ja turvallisemmin, mikä tarkoittaa, että kun kunto kohenee, voi paremmin. Tellus ja tulevaisuutemme kiittää, että olet hankkinut laadukkaamman pyörän, jonka lähtökohtaisesti pitäisi kestää käyttöä enemmän kuin markettipyörät. Tämä on kestävää kuluttamista.
Mitenkä kaava suhteutuu kansantalouden isoon kuvaan? Jos kansalaiset siirtyvät yhä merkittävimpinä leegioina työmatkaliikenteessä autoista fillareihin, valtio menettää tuloja, oletettavasti enemmän kuin pelkästä työpyöräilystä syntyneet säästöt. Paikataanko tätä muutosta hyvinvointiverolla, tai miten olisi pyöräilyvero? Nyt tuntosarvet pystyssä siellä Arkadianmäellä.
Nalle on oikeassa, me äänestämme jaloillamme, me pyöräillään. Olivat motiivit mitkä tahansa, luomme pyöräilemällä hyvinvointia, mutta samalla myös säästöjä. Absurdi yhtälö, mutta tutkimuksen valossa täyttä totta: pyöräilyn kuluttaminen onkin säästämistä.
Etsikää käsiinne keskiviikon 18.4. HS ja innostukaa lisää.
Cheers,
Peltinen
16.3.2012
Pussit följyyn
(blogistin huomautus: teksti tukeutuu muutaman viikon takaisiin kokemuksiin).
Tuttavani tiedusteli olenko käynyt ajamassa. Vastasin, että itse asiassa enpä reiluun pariin viikkoon ole. Niin hienoa kuin talvipyöräily onkin, olen pienimuotoisessa kunnon ylläpitotoiminnassani keskittynyt lapsuuden talvilajeihin. Ilmastollisesti kostean syksyn jälkeen on ollut ihan sairas hinku päästä luistelemaan ja hiihtämään.
Parin viikon täysvieroitukseni pyöräilystä päättyi viikonloppuna. Muutama aste pakkasta, aurinkoa – en yksinkertaisesti pystynyt vastustamaan lajin kutsua. Into piukassa, joskin lievästi skeptisenä polkujen kunnosta suuntasin takametsiin haaveena täydellisyyttä hipova maastotalvilenkki. Alku liikahti lupauksia herättävästi: tuttuja metsäpolkuja oli tallattu kiitettävästi. Jäykkis lähes lensi alla. Reilun kilometrin hurmion jälkeen, polku kapeni, mutta ura näytti jatkuvan tampattuna. Parin sadan metrin jälkeen lipesi. Vähän matkaa eteenpäin ja lipesi taas. Aloin epäröidä tasapainoaistini toimintakykyä.
Tätä menoa jatkui puolisen kilometriä. Tämän jälkeen jouduin kohtamaan tosiasiat: tallattu on, mutta pyörää kantava keskiura oli vain kymmenisen senttiä leveä. Eihän tässä pystyisi ajamaan edes Lehikoisen Masa, tai ainakaan nauttimaan. Möngin polkua eteenpäin sormet tiukasti jarrukahvoilla, ja valmiina jalkautumaan heti kun etu- tai takarengas haukkaisi hangen puolelle. Täydellistä puupökkelö-pyöräilyä siis. Päätin kääntyä ja koettaa onneani toisaalla.
Vain vähän ennen kuin pääsin väljemmille vesille, mieleni herpaantui hetkeksi ja taas lipesi. Onnistuin välttämään hankeen kellahtamisen, mutta jalkautuessani onnistuin kylläkin astumaan ihmisen tärkeimmän ystävän jätöksiin, jotka eivät olleet jäätyneet. Kirosin kaikki maailman koiranomistajat yhdellä kertaa. Syyttömät puut joutuivat kuuntelemaan syvältä sisältä kummunnutta sadatteluani.
Kokemuksesta viisastuneena päätin palata hiihdon pariin. Ennen kuin pääsen koneellisesti ajetuille kotipuolen backwoodsien latupohjille, on edessä lyhyt siirtymä liikuntareitin vierustaa. Hiihtointoilijat ovat tehneet siihen omatoimiladun. Pari riuskaa työntöä, suksi luistaa hienosti. Tästä tulee hyvä lenkki. Päivän valuessa vääjäämättä kohti sinistä hetkeä, havaitsen ladulla jotain epämääräistä. Jo alakoulussa opittu yhdellä suksella liuku siivittää minut ohi helakan ruskean kasan. Vaikka tällä kertaa tasapainoaistini osoittaa keski-iän tuomaan epävarmuuteen nähden toimivansa moitteettomasti, harmitus on silti suuri. Tekisi mieli huutaa. Ajattelen syyttömiä puita ja muita metsän immeisiä. Puran harmitukseni tähän kirjoitukseen.
On se nyt jumankekka täysin selkärangatonta ja edesvastuutonta toimintaa, että karvaturrien annetaan kakkia ympäriinsä! Pussit mukaan ja jätökset pois poluilta ja laduilta, jos vahinko pääsee tapahtumaan. Se on kai vähintä mitä kansalaisena voin vaatia.
Cheers,
Peltinen
28.2.2012
20 vuotta helmihilloa
Yle Teema, yksi harvoja katsomisen arvoisia TV-kanavia, näytti viikko takaperin Pearl Jamin taipaleesta kokoon parsitun dokumentaarisen elokuvan PJ twentyn. Flanellipaidat heiluivat, ja niinhän ne näyttävät heiluvan taas. Grungen tunnistettavimpiin ikoneihin, siis flanellipaitoihin verhoutumista, PJ on sittemmin rajoittanut, mutta nuoremmille sukupolville ruutupaidat tuntuvat olevan se juttu just nyt.
Dokumenttielokuva sai minut vierailemaan PJ:n kotisivuilla. Silmäilin sivuja kunnes valpastuin. Euroopan kiertue tulevana kesänä – Huaa!! Oslo loppuunmyyty, Köpis samoin, Globen, Stokis loppuun varattu. Missä hemmetissä on Finland? Ei ole listoilla, ei tälläkään kertaa. Mitä pahaa me olemme heille tehneet? Netti sivisti, että oikein on adressiakin koottu, että helmihillo Suomeen, ja että bändikin on ilmoittanut joskus tänne palaavansa. Vuoden 1992 Ruisrock kun ei koskaan saanut kunniaa vastaanottaa kiinnittämiään Seattlen grunge-rockin kunkkuja eikä Hesan keikka Neil Youngin lämppärinä 1993 ollut paikalla olleiden mielestä mitenkään ikimuistoinen, päinvastoin.
Parin tunnin herkeämätön istunto kotisohvalla dokumenttileffan parissa sekä orastava toive lipuista Stokiksen keikalle saivat muistelemaan mistä omakohtainen, piakkoin 20-vuotta kestänyt PJ-suhde sai alkunsa. Oli vuoden 1992 DH-cupin (GT / Bula Cup) vikan osakisan vuoro Himoksella, vaikka laji oikeastaan dual slalomia olikin. Hieno helteinen elokuun päivä ja Horsepowerin laulajana, nyttemmin teatterimaailman lavalla mainetta niittänyt Juha Junttu, oli raahattu kisa-DJ:ksi. Kunnon rockmiehen tapaan, musavalinnat olivat hengen mukaiset. Yhden hissimatkan jälkeen maailmani ei ollut enää entisellään: kitaraintro herätti mielenkiinnon, kertosäe räjäytti tajunnan. Runin jälkeen syöksyin hätistelemään Junttua mikä biisi, mikä bändi, soitit just äsken, kertsi meni jotenkin Oh, I, Oh I´m still alive…
Seuraavana aamuna sukkana Epen levykauppaan heti kympiltä. Ja siinä se oli: Pearl Jam Ten. Vasta kotona pääsin kuuntelemaan, eihän rellussa CD-soitinta ollut. Albumi ja PJ iski, kuten Kiss oli iskenyt 10 vuotta aikaisemmin, tosin hieman aikuismaisemmalla tatsilla. Vaikka Nirvana oli jo temppunsa tehnyt, PJ varmisti grungen – uuden valtavirtarockin – lopullisen henkilökohtaisen läpimurron. Ja vanavedessä seurasivat Alicein Chains, Smashing Pumpkins, Soundgargen, Faith No More etc. Kisareissut sen ajan eurohumppaan huomattavasti enemmän tykästyneiden pohjanmaan veijareiden kanssa olivat tämän jälkeen musiikillisten rintamalinjojen jatkuvaa törmäyskurssia: c-kasetit ja mielipiteet lentelivät. Yksikin teknokasetti taisi lentää tienposkeen jossain Åren tietämillä.
Tositarina osoittaa, että maastofillarointi toi elämääni jälleen yhden kestävän asian, Pearl Jamin. Jälkiherännäisyys kismittää, sillä olisihan bändi pitänyt kekata jo aiemmin, etenkin kun jonkin sortin musamiestä tuli jälkipuberteetin tuoksinassa esitettyä. Pearl Jam & Mr. Vedder – here I come 20 vuoden odotuksen jälkeen. Älkää pettäkö, sillä mikään maastopyöräilyn kautta elämääni tullut ei ole juurikaan pettänyt.
Maastopyöräily – kaiken se antaa, kaiken se kestää. Nyt alkoi flanellipaitojen pesu ja maihareiden kiillotus. Suurkiitokset Supulle hikoilusta ja jonottamisesta Tukholman lipputoimistossa. Netti on upea juttu, mutta fyysistä transaktiota ei mikään voita. Kyseessä on muuten sama jannu, jonka kanssa kirjaimellisesti painittiin kisareissujen musavalinnoista back in the days.
Pysykää elossa ja eläväisinä.
Cheers,
Peltinen
26.1.2012
Nomen est non omen, toivotaan näin
UCI on tehnyt Rocky Roads Networkin kanssa kolmen vuoden sopimuksen maastopyöräilyn maailman cupin nimiyhteistyökumppanuudesta. Maaston maailman cup, joka on Nissanin vetäytymisen jälkeen ollut ilman nimiyhteistyötason kumppania, saa nyt kausille 2012-2014 uuden uljaan yhteistyökumppanin. MC:n nimi on tästä kaudesta eteenpäin sangen ytimekäs: Rocky Roads Network UCI Mountain Bike World Cup presented by Shimano. Ajassa jolloin pikemminkin tiivistäminen on in, UCI purjehtii komeasti vastavirtaan.
Oletettavasti UCI on ollut tilanteessa selkä seinää vastaan. Maailman cupille ei ole löytynyt A-tai B-kategorian brändiä. Grundig aloitti back in the days, pisti paljon rahaa ja oli vahvasti mukana rakentamassa koko lajin nousua. G-kaudella televisiointi oli kunnossa ja palkintorahat hyvällä, järkevällä tasolla. Grundigin monen vuoden uurastuksen jälkeen tuli saturaatiopiste. Tämän jälkeen MC:n pääyhteistyötasolla ovat vierailleet Diesel, Tissot ja Shimano ja viimeisenä Nissan. Kunnon vakautta ei ole löytynyt, mutta en jaksa uskoa, että töitäkään on paiskittu aivan asian vaatimalla tavalla.
Yhteistyökumppaneita kiinnostavan sponsorointikonseptin kehittämisen, implementoinnin ja kaupallistamisen osalta UCI on elänyt jälkijunassa. 7-8 vuotta sitten olin mukana vääntämässä, kun erästä isoa suomalaista yritystä yritettiin saada lähtemään maaston maailman cupin pääyhteistyö-kumppaniksi pitkällä sopimuksella. Ainakin silloin hintalappu oli suorastaan pähkinöitä millä mittarilla tahansa ja pääkumppanuuteen sisältyvät oikeudet, osittaiset yksioikeudet, olivat laajat. Vääntö ei kariutunut pyyntihintaan, vaan pikemminkin siihen, että UCI:n hallinnoima konsepti ei ollut kilpailukykyinen muiden potentiaalisten sponssikohteiden valossa. Varsinaisen yhteistyöinvestoinnin lisäksi pääsponssi olisi joutunut pistämään heidän näkemyksensä mukaan aivan liian suuren määrän raakaa tausta- ja kehitystyötä, jotta yhteistyökokonaisuuteen olisi saatu luotua ne ulottuvuudet, jotka he näkivät brändin ja viestin kannalta oleellisina. Eipä tullut maaston maailman cupista sinivalkoista.
Rocky Roads-sopparin arvoa ei ole julkisuuteen vuodettu. Näin maallikkona ilmaisten Rocky Roadsin brändilisäarvon ja yrityksen kokoluokan suhteen on toivomisen varaa. Olisi enemmän kuin suotavaa, että yrityksellä ja UCI:lla on takataskussa kunnon masterplan, johon on sekä realistiset taloudelliset mahdollisuudet että yhteinen tahtotila. Toki kyseessä on ns. uusmediatalo, joka toivottavasti saa UCI:n silmät auki uusista mahdollisuuksista muun muassa viestinnän suhteen. Toivon, että yhteistyöstä ei tule nimensä enne vaan sellaista, jolla lajin arvo nostetaan takaisin sen sille kuuluvalle tasolle.
Cheers,
Peltinen
29.11.2011
Kärlekstigenillä farkut jalassa
Kolusin taannoin muutaman päivän kuninkaallisen länsinaapurimme pääkaupunkia vähän palaveeraten, vähän enemmän uusia projektituulia haistellen, mutta ennen kaikkea pitkäaikaisen ystäväni luona visiteeraten.
Ennen lähtöä kävin vääntöä ottaako oma pyörä mukaan vai ei. Päätös oman rakkaan, siis filetson, rehaamisesta ei kaatunut viiden euron kansipaikkakustannuksiin, enemmänkin mukavuuden haluun ja ystäväni ennakkohehkutukseen Stockholm City Bike-systeemistä. 165 kruunua köyhempänä saisin käyttää 70-luvun amerikkalastenpyöriä erehdyttävästi muistuttavia mankeleita kolme vuorokautta.
Ennakkoasennoitumiseni pyörän suorituskykyyn johtuen sen habituksesta joutui heti romutettavaksi. City Bikellä oli yllättävän miellyttävä ajaa ja kaikki testaamani yksilöt olivat ajokuntoisia. Kolme vaihdetta riitti mainiosti ja extraa tuli etu-takavaloista, joka mahdollisti turvallisen pyöräilyn myös iltasella. Ensimmäisen tiukan paikan tullen oikea käsi haki kiivaasti takajarrukahvaa, jota ei ollut, mutta onneksi etu- ja jalkajarrulliseen pyörään tottui yllättävän nopeasti. Pienimuotoinen liirailu onnistui hienosti, jopa nypyttäminen. Kahden lenkin aikana Sports Trackeriin tallentui piirun verran alle kolminumeroinen kilometrimäärä.
Tukholmassa on sairaan upeita reittejä. Merenrantoja reunustavat liikuntareitit ovat varsinkin ilta-aikaan täynnä juoksijoita, mutta kyllä sinne City Bikellä sekaan mahtui. Ajoittain koukkasimme myös metsähallituksen puolelle. Prinsessa Victorian ja Prinssi Danielin Kärlekstig Djurgårdenissa oli ihan toppen, sekin siis kolmivaihteisella kaupunkipyörällä. Kokonaisuudessaan länsinaapurin City Bike-systeemi oli erittäin toimiva. Lainauspisteitä on ympäri cityä, joka mahdollistaa pyörien jouhevan käytön, vaikkakin yhtä pyörää saa hallinnoida kolme tuntia putkeen. Oma kypärä kannattaa ottaa mukaan, sitä ei settiin sisälly. Ja ilman kypärää ei ajella.
Parin päivän pyöräilyn aikana tein yhden ennen kokemattoman jutun. Viuhdoin menemään lenkit farkut jalassa (säämiskähousut tosin lajikoodin mukaisesti jamesten alla…). Kaksi päivää olo oli kuin olisi yhteyttänyt Shaun Palmerin ja Mario Cipollinin. Vähän rebel, mutta silti niin sulavasti etenevä.
Jos eksytte Tukholmaan, käykää ottamassa tyypit. Kausi tosin loppui 31.10.2011, ensi keväänä sitten. Lopuksi esimerkki rahat pois turisteilta á la Tre Kronor. Kolmen päivän käyttöoikeus kustansi mainitut 165 kurnua kun seitsemän kuukauden kausikortti maksaa 250-300 kurnua.
Cheers,
Peltinen
3.11.2011
Cycling is everywhere!
Parisen viikkoa takaperin perjantaina vaimoni mainitsi, että naisten lehdessä on juttua pyöräilystä. Kuulematta täydentävää lausetta tuumasin stereotyyppisesti, että taas joku näitä ”näin valitset oikean pyörän-stooreja”. Mutta ei. Tällä kertaa ei ollut kysymys toimitus testaa-jutusta vaan nokkelasti kirjoitetusta artikkelista, jossa paatunut autoilija antaa pyöräilylle mahdollisuuden. Ja mitä tapahtuukaan: hän rakastuu lajiin ja pyörällä liikkumisen vapauteen ja helppouteen. Suurenmoinen korkeaveisu lajin vetovoimasta.
Seuraavan päivänä Uutisvuodossa oli pyöräilyä (ja kävelyä) käsittelevä tehtävä. Faktaa vai fiktiota, kyseli Baba. Väite oli fikitiota, eikä sisällöltään pyöräilylle kovin mairitteleva. Joku jenkkilän tuppukylä on tekemässä pyöräilystä luvanvaraista, koska pyöräily (ja myös se kävely) häiritsevät autoilua ja autoilijoita. Pointti käännettiin osion loppuspiikissä päälaelleen. Ei tarvinnut kovin kauaa pohtia, miten myönteinen onkaan toimituksen kanta pyöräilyyn.
Sunnuntaina matkustin laivalla kohti länsinaapuria. Istuessani illallispöydässä peitellen yksinäisyyttäni ruoka-annoksen mättämiseen, kaksi viereisessä pöydässä istuvaa esikeski-ikäistä naishenkilöä virittelivät keskustelua pyöräilystä. Ehkä parista valkoviinilasillisesta rohkaistuneina, vuodattivat he ilmoille ylistyssanoja lajin ihanuudesta. Mieleni teki yhtyä keskusteluun, mutta sain hillittyä itseni ja jatkoin paikoitellen kalvoisen pihvini kaluamista.
Maanantaiaamuna laivan aamias-buffet oli tupaten täynnä ihmisiä. Aamumurkinointiin oli kinkkistä löytää privaattia paikkaa, joten parkkeerasin ryhmäpöytään. Vieressäni istui kolme härmäläistä, isä oletettavasti kahden täysi-ikäisen poikansa kanssa. ”Olit sie koko illan samassa paikassa?”, kysyi toinen poika toiselta. ”Ei mie menin sinne toiseen paikkaan”, vastasi toinen ja jatkoi, ”En tiiä mikä siellä sitten tuli, mutta painiksihan se meni, pyörittiin siellä lattialla. Pidin sitä venäläistä niskalenkissä, mutta pääsihän se siitäkin irti”. Muistona yhden entisen suomalaisparaatilajin ruotsinlaiva-showsta näytti olevan pari tikkiä takaraivossa.
Peli on 3-1. Paini, perinteinen suomalaislaji, saa antaa tilaa toiselle perinteiselle, mutta moniulotteisemmalle P:lle eli pyöräilylle, näin haluan tilanteen vapaasti tulkita. Kun tähän lisätään iki-ihanan Gwyneth Paltrowin paparazzi-kuva maantienpyörän selässä erään toisen kotimaisen naistenlehden bongaa tähtien trendeilyt-sivuilla, joka tämäkin tietenkin vaimoni huomio, voidaan todeta, että pyöräily tuntuu olevan kaikkien huulilla. On selvää, että lajista kohkataan aina keväisin, mutta nyt on sentään jo myöhäinen syksy. Kerrassaan upea pyöräilyviikonloppu. Jengi alkaa hiljalleen hiffata. And the only way is up!
Cheers,
Peltinen
20.10.2011
För Sverige i tiden
EVA julkaisi viime keväänä sangen mielenkiintoisen raportin siitä, mitä Suomi voisi oppia Ruotsilta politiikassa ja taloudessa ja (urheilussa). Vaatii huomattavaa viitteliäisyyttä kahlata lävitse koko raportti sanasta sanaan, mutta poiminnot esimerkiksi Juha Markkasen, Stig Gustavssonin sekä Marko Erolan kirjoituksista esittävät tukevia pointteja Ruotsin menestykselle.
Yksi Suomen ja Ruotsin erovaisuuskeskustelun kestosuosikkeja on johtaminen. Mikäli länsinaapurin päätöksentekoprosessia on päässyt konkreettisesti maistamaan, ei kokemusta hevin unohda. Myönnän, että olen nauranut päin naamaa tälle diskutera och planera-johtamiselle. Tehotonta jahkaamista, jokaisen kynnelle kykenevän näkemyksen huomioon ottamista, ja näiden partikkeleiden alinomaista arpomista. Nauroin muutaman kerran, menetin joskus hermonikin, kunnes hiljalleen hämäläisenä pääsin kärryille. Ruotsalaiset ovat analyyttisiä ja demokraattisia. Kun päätös on moniulotteisten analysointien ja kuulemisten jälkeen viimein tehty, siirrytään toteutukseen. Valittua suuntaa tarkastellaan koko jalkauttamisprosessin ajan, ja mikäli tehty päätös jostain syystä sattuisi olemaan huono, muutetaan suuntaa kun kokonaisuus on vielä pelastettavissa. Koska päätöstä on ennakkoon pyöritelty 360 astetta pyörien, kerien, etu- ja takaperin koko prosessin aikana, mukauttaminen on iisiä.
Suomessa päätöksentekoprosessit ovat nopeampia ja vähemmän analysoivia. Päätöksen jälkeen valittuun suuntaan rymistellään kuin panssarivaunulla konsanaan. Jos on haasteita, sinnittelemme ja taistelemme, teemme ehkä nopeita harkitsemattomia korjausliikkeitä ja toistelemme, että mehän emme perkele luovuta! Tässä piilee järjestelmän haavoittuvuus: me ajamme seinään koska emme suostu mukautumaan, ja toisekseen me emme pysty mukautumaan tarpeeksi nopeasti, koska pohjatyötä ei ole tehty tarvittavassa laajuudessa.
Missä se aasinsilta pyöräilyyn oikein piilee? Se löytyy edellä mainitusta kappaleesta ja siitä, että motoksemme voisimme ottaa länsinaapurin kuninkaan otsikossa mainitun vaalilauseen seuraavalla mukautuksella: PYÖRÄILYN HYVÄKSI AJAN HENGESSÄ. Kiitokset Sirkiän Pekalle jälleen yhdestä antoisasta keskustelusta pyöräilyn kansallisen tulevaisuuden hyväksi.
Cheers,
Peltinen
6.10.2011
15 seconds of fame vs. 15 minutes of wisdom
Myönnettäköön avoimesti, että en ole koskaan ollut kovinkaan teknologia-orientoitunut enkä myöskään mikään Jobs-uskovainen. Vaikka olen nähnyt vain muutamia tallenteita Steve Jobsin julkisista esiintymisistään ja puheistaan, näiltä osin olen hyvin vakuuttunut. Jobs jos kuka hallitsi kommunikoinnin ja puhumisen kautta vaikuttamisen kultaiset säännöt.
Sen sijaan, että meille pakkosyötetään monesta tuutista kaikkea, jolla pyritään maksimissaan 15 sekunnin menestykseen, kannattaa käyttää 15 minuuttia elämästään kuunnellakseen Jobsin puhe Stanfordin vastavalmistuneille vuodelta 2005.
Stay hungry, stay foolish. RIP Steve Jobs. Linkki puheeseen löytyy alta.
http://www.youtube.com/watch?v=UF8uR6Z6KLc&feature=relmfu
Cheers,
Peltinen
23.9.2011
Karvapalloja areenalla
Suomen Tennisliitto juhlii tänä vuonna 100-vuotista taivaltaan. Osana juhlallisuuksia liitto päätti satsata Davis Cup-otteluihin ja toteuttaa kolmen päivän happeningin normaalia suurellisemmissa ympyröissä. Ottelutapahtuma Puolaa vastaan toteutettiin Barona Areenalla.
Areenalle kiirehtiessäni ilmassa oli aistittavissa urheilujuhlan tuntua: ryhmää vaelsi kohti tapahtumapaikkaa kuin sopulit pohjoisessa konsanaan. Liiton sponssiautot olivat rivissä hallin edessä, beachflagit ja liput liehuivat. Vain skyscraperit puuttuivat.
Visiitti ei alkanut hyvin. Lipunmyynti takkusi. Ehkä itselläni oli takunnut jo aiemmin, koska en ollut hommannut lippuja ennakkoon, vaan vääntäydyin juniorin kanssa areenalla 20 minuuttia ennen pelitapahtuman alkua. Yli 30 minuuttia lippujonossa ei ollut miellyttävin asia heti kärkeen. Jonon takaa kuului kärkeviä kommentteja, kukaan ei kaiketi kääntynyt silti pois.
Ensimmäisestä (ja ainoasta) ikävästä kokemuksesta selvittyämme, loppu oli jotain ihan muuta. Yleisöä oli paikalla tuhansia, alakatsomot lähes täynnä, fiilis hyvä ja puitteet ikimuistoiselle tennistapahtumalle kohdallaan. Vanha totuus: kansa nauttii kun suomalaiset pärjäävät, toistui areenalla illan aikana.
Jarkko Nieminen kommentoi tammikuussa hesarissa, että ”Suomessa ei ole tenniskulttuuria”, ja jatkoi, ”että lajikulttuuri syntyy nykypäivänä siitä, että on kiinnostavia pelaajia, jota media ja sitä kautta yleisö seuraa. Se innostaa ihmisiä sitten kokeilemaan lajia. Suomalainen ei tunnetusti ole kovin hyvä seuraamaan lajia, josta ei tule menestystä”.
Vaikka Niemisen ranking on vuosien aikana tullut alaspäin, on liitto hiffannut, miten tilannetta voidaan pönkittää, jolla vahvistetaan lajimielikuvaa ja rakennetaan sitä lajikulttuuria. Viedään pelit kunnon mestoille, yhdistetään vanha kettu uusien lupausten kanssa ja extrana hoidetaan pelit kotiin taistellen. Uskon vakaasti, että Taliin ei olisi vääntäytynyt samaa määrää jengiä, ei kai sinne mahdukaan? Ainakaan tapahtuman muistijälki ei olisi ollut yhtä myönteinen vaikka pelien lopputulos oli ollut tismalleen yks ja sama. Mediajulkisuutta tuettiin ostamalla media-aikaa maikkarilta, lähetykset tosin tuli törkeän myöhään. Kaikkea ei voi saada kerralla, tärkeintä, että yritetään oikealla asenteella. Once again: Go big or go home.
Tiukkaa maantien MM-viikonloppua kaikille.
Cheers,
Peltinen
16.9.2011
Musiikkimatka Tanskaan
Montako katkarapuleipämaan bändiä pystyt nimeämään suorilta? D.A.D., Aqua, Volbeat, Mew? Jos nuoruuden villeimmät vuodet on eletty kasarilla, muistanet King Diamondin sekä Mercufyl Faten. Ja onhan Lars Ulrich, pikkumies Metallican kannujen takana, alunperin Taskasta myös.
Viime viikon reissu Tanskaan pakotti tutkiskelemaan maan populaarimusiikin nykytilaa. Radiokanavat soittivat poikkeuksetta eurohumppaa tai miksi tätä jumputusta kutsutaankin. Voicen ja NRJ:n soittolistat olivat lievästi eri maata kuin meillä Suomessa. Tanskankielistä musiikkitarjontaa ei kuulunut mistään, saati sitten puhtaan tunnistettavaa sähkökitaran ääntä. Jokainen musiikkiorientoitunut kanava soitti titz tizt tizt ti ti tizt tizt – all day – all night. Jep, jep.
Hämmentävää. Maassa, jossa ainakin pohjoismaisesta näkövinkkelistä järjestetään se tunnetuin rock-festivaali, Roskilde, kaikki musiikkitarjonta on pelkkää jumputusta.
Fredagsrock astui pelastajakseni. Kelis – my milkshake is better than your´s – esiintyi r´n b-humputuksineen huvipuiston lasisalissa, mutta me suuntasimme Tivolin ulkoilmalavalle täysin tietämättöminä tulevasta.Koska paikka oli tupaten täynnä, ei kai tuhannet tanskalaiset voi olla väärässä?
Folk-tyylisen lämppärin jälkeen lavalle harppoi hyvin sekalainen joukko miehiä. Kahden ensimmäisen biisin jälkeen oli selvää, että nyt on löydetty Tanskan jalokivi. Laulaja lauloi tummasti, Nick Cavemäisesti, hiippaili lavalla hyvin vähäeleisesti ja kolme kitaraa vyörytti ilmaan sellaista äänivallia, että selkäpiitä riipaisi. Biisit risteilivät punkista industrialiin ja paljon siltä väliltä.
Hämmentävän musiikillisen kokemuksen jälkeen palasimme hotellille. Kone auki, G ja W esiin. Sort Sol, pitkän linjan tanskalaisbändi siis. Keikan jälkeen tuubi ja Spotify ovat pyörineet kuumana Sort Sol:n laajaa materiaalia toistaen. Ihan vähän eri tason kamaa kun nää kaikki nykyiset yhden biisin ihmeet. Suosittelen lähempää tutustumista.
Sort Sol: Rhinestone
http://www.youtube.com/watch?v=Dsj4eRe_5gw
Sort Sol: Holler High
http://www.youtube.com/watch?v=hhX116RYAUk&NR=1
PS. Koska tanskalaiset ovat pyöräilykansaa, ei tästä mainstreamista rokkarikaan voi olla syrjässä. Steen Jorgenson, Sort Sol:n laulaja Köpiksen kaduilla.
http://www.adventure-journal.com/2010/10/the-daily-bike-october-28-2010/
Cheers,
Peltinen
2.9.2011
Winner does it all
Mr. Lehikoinen tiivisti viimeisen Fillari-lehden kolumnissaan erittäin osuvasti. ”Kun voitat kerran, kaikki rakastavat sinua, mutta kun voitat liikaa, kaikki vihaavat sinua”. Tällä hän viittasi Aaron Gwinin lähes täydelliseen dominointiin DH:n maailman cupissa tällä kaudella. Samaa dominointia on nähty myös XCO:ssa: Jaroslav Kulhavy voitti viisi kisaa seitsemästä, aivan kuten Gwin.
Kun muistelen Nicolas Vouillozin alias E.T:n ja Anne-Caroline Chaussonin eli AC:n voittoputkia DH:ssa 90-luvulta lähtien, sama kuvio toistui. Vaikka Nico ei hallinnut MC:tä ihan yhtä suvereenisti kuin mitä Gwin nyt, olihan kaksikon MM-dominointi aivan toinen juttu. Aina kun kauden huipennus lähestyi, kaikilla kynnelle kykenevillä oli yksi iso sivutavoite: ranskiskaksikon voittokulun päättäminen. La Marseillaisen alinomaisesta luukuttamisesta ceremonii protocollää:ssä oli yksi jos toinenkin saanut tarpeekseen.
Miksi Nico ja AC voittivat ja voittivat? Totta kai he olivat erittäin lahjakkaita ja ”ihan”vähän muutakin, mutta erityisesti MM-kisoissa ja kisoihin valmistautumisessa he eivät jättäneet mitään sattuman varaan. Kaikki oli systemoitua ja optimoitua alusta loppuun. Åren MM-kisoissa 1999 Nico asui erillään Ranskan maajoukkueesta aivan meidän MJ-majoituksen lähellä. Saimme omin silmin todistaa koneiston jauhamista. All systems go, pedantissa toimintamallissa oli huomioitu kaikki. Virheille ei yksinkertaisesti annettu sijaa. Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta, miten kovan suorituksen Katja Repo teki kahteen otteeseen. Korkeimmalta pallilta AC ei suostunut tipahtamaan, horjui kyllä, mutta ei tippunut. Sekä Åressa että Sierra Nevadassa oltiin todella, todella lähellä huomioiden AC:n normaalit voittomarginaalit.
Nyt on taas se aika vuodesta kun sekä valmistautuminen että yhtenä päivänä onnistuminen kruunataan isosti: vuoden yksinoikeus sateenkaaripaitaan ja ikuinen käyttöoikeus rainbow stripeseihin on monen ulottuvilla. Winner takes it all, mutta sitä ennen winner does it all. Toivon jäljellä oleville suomalaisille, Matille, Joonakselle ja Villelle ja kaikille muillekin kisailijoille onnea ja menestystä, myös Gwinille ja Kulhavylle. En kuitenkaan vastusta yllätysmestareita tai yllätysmitalisteja, kunhan menestys kumpuaa täysin rehelliseltä pohjalta.
Tätä toivotusta en toivonut joutuvani toivottamaan, mutta urheilu on. Jukka, pikaista paranemista, ja back on track entistä vahvempana. Luovuttaja ei koskaan voita, voittaja ei koskaan luovuta.
Jännittävää maaston MM-kisaviikonloppua!
Cheers,
Peltinen
26.8.2011
Coaching moment
Olin eräänä iltana poikieni kanssa läheisellä futiskentällä. Esikoisen tehdessä gasellimaisia loikkia maalilla kuin Peter Schmeichel aikoinaan ja viimeksi maailmaan tulleen tonkiessa kärppänä kentän hiekkapeitettä, huomaisin kun kentälle saapui isä ja poika. Ei ollut palloa mukana. Heillä oli pieni pyörä, jota isä kantoi kainalossaan. Pikkumiehellä oli kypärä hienosti päässä, täysin oikeaoppisesti, loistavaa. Isän kävelytyylistä paistoi läpi, että nyt ollaan tultu tekemään jotain suurta.
Potkin palloa, mutta jatkoin isän ja pojan observointia sivusilmällä. Mieleni teki seurata tapahtumien kehittymistä herkeämättä, koska olin aistivinani mitä tuleman pitää, mutta olisihan se toljottaminen vaikuttanut arveluttavalta. Jatkoin siis pelaamista. Hetken kuluttua näin, että isä ja poika pitivät pientä palaveria, ilmiselvä coaching moment. Keltainen pieni pyörä kiilsi, se oli varmasti ihka uusi.
Uskomaton vauhdinottoni ennakoiden kunnon kärkkäriä katkesi kuin kanan lento kentällä olevan isän onnensekaiseen hihkaisuun: Justus sinä osaat ajaa, sinä ajat pyörällä! Tarkemmin kelattuna ei se mikään hihkaisu ollut, se oli huuto sydämen ja keuhkojen pohjasta. Se oli huuto maailmalle, että minun poikani on oppinut ajamaan pyörällä ilman appareita.
Jos oli hienoa seurata isän onnea ja ylpeyttä, niin yhtä palkitsevaa oli nähdä nuoren kaverin silmien kiilto, kun hänkin alitajuisesti oivalsi, että nyt on siirrytty yksilön kehittymisen polulla jälleen yksi ratkaiseva polkaisu eteenpäin. Isän onni potki pikkumiestä eteenpäin yrittämään entisestään. Mieleni teki mennä onnittelemaan heitä, niin vilpittömältä heidän molempien onnistumisen tunteensa vaikutti. Toivottavasti tuo pyöräilyn ja uuden oppimisen riemu jatkuu läpi elämän niin teillä kuin meillä.
Cheers,
Peltinen
19.8.2011
Missä murusemme ovat?
Myönnettäköön, että sodin nyt omia periaatteitani vastaan, sillä päätin tämän bloggaamisen alkutaipaleella, että jotakuinkin yksi kirjoitus per viikko saa riittää: joku raja teidän lukijoiden kiusaamisella on oltava. Mutta kuten Väyrynen tähän sanoisi ”enhän minä ole muuttanut kantaani, minä vain mukaudun”, mennään siis tällä.
Sain viime viikolla hyppysiini kansainvälistä urheilumarkkinointia käsittelevän julkaisun. Lehden sivut on likimain luettu hiirenkorville, koska painotuote on täyttä asiaa jopa mediakriittisen lukutaidon koulukunnan kasvatille. Lehden mukaan kansainvälinen huipputennis on kriisissä: ns. ei ostettu TV-aika hupenee, lajin kasvu ja kiinnostavuus on tyrehtynyt. Futis on vahvassa nousussa, ja voittokulun ennustetaan sen kuin jatkuvan. Jääkiekko on kasvussa, vaikka kaikki myöntävät lajin olevan urheilubisneksen isossa mittakaavassa todella pieni tekijä. Pyöräily polkee, mutta paikoillaan, myös kansainvälisesti.
Lehden artikkeleissa pohdittiin lajien asemaa ja kasvua ison näkyvyyden kantilta. Tämän rinnalle olisi voitu nostaa muitakin oleellisia mittareita, mutta nyt pitäydyttiin näkyvyydessä. Miksi? Siksi koska lajinäkyvyys on erittäin oleellista, sillä tämä rakentaa ja kasvattaa lajin kiinnostavuutta, houkuteltavuutta ja tunnettuutta, luo ja vahvistaa esikuva-kulttia etc. Jutuissa esitettyjä lukuja, strategioita ja vertailua lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että UCI ei ole aivan onnistunut tässä raadollisessa lajien välisessä kilpailussa. Tiedostan, että monta alalajia eteenpäin puskevan KV-liiton tehtävä ei ole helpoimmasta päästä, mutta ei tämäkään kaikkea selitä.
Vesikon Jani soitti maanantai-aamuna lähes hengästyneenä, että olenko nähnyt päivän Aamulehden etusivun. Vastaukseni oli kieltävä, koska Pirkanmaan valtalehti ei kilahda postilaatikkoomme täällä ruuhka-Suomessa. Olivat saaneet Aamulehteen edellisenä päivänä Onkiniemessä, Tampereella pidetyistä BMX-kisoista etusivun jutun, ja stoori jatkui lehden sisäsivuilla. Myöhään tiistai-iltana puhelin soi uudestaan: morjes, tämän päivän treeneissä 60 junnua! Ikurin turbiini oli aivan mehuissaan, ja syystäkin: yksi iso juttu poiki 30 uutta junnua treeneihin pyöräilyn pariin. Miettikää mikä kasvuprosentti! Juntusen Pasi Korson Kaiusta mainitsi taannoin käydyssä puhelinkeskustelussa, että he eivät ole enää uskaltaneet voimallisemmin mainostaa junioreiden maastopyöräkoulua, ettei junnujen määrä kasva hallitsemattomaksi. 40 innokkaan junnumaastopyöräilijän letka metsäpoluilla on melkoinen näky: maaperä tärisee jo sen verran, että marjanpoimijat ja sienestäjät ihmettelevät.
Eihän maailma ihan näin yksioikoista ole, sen tiedämme. Jotta tuote / hype kestää, tarvitaan sisältöä, rakenteita, ihmisiä, tahtoa, ja tarvitaan jatkokehitystä ja lisää näkyvyyttä. Tarvitaan pyöräilyn suorituspaikkoja, mielellään sellaisia monia lajeja yhdistäviä. Soppaan tarvitaan paljon muutakin, mutta jostain se lähtee, ja se roihu voi syttyä yhdestä pienestä kipinästä. Tuleekin tässä mieleeni SPU:n puheenjohtajan kommentti viime vuoden marraskuulta liiton kehityspäivästä, kun hän julkisesti kyseenalaisti pyöräilyn koulukiertueen kipinä-ulottuvuuden. ”Luuletteko, että yksi tapahtuma riittää herättämään jonkun kiinnostuksen pyöräilyyn”.
Jos siihen orastavaan roihuun riittää yksi iso lehtijuttu, jaksan vakaasti uskoa, että siihen (voi) riittää myös yksi koulutapahtuma. Murusemme ja mahdollisuutemme ovat tuolla. Jos emme toimi, murusemme menevät muualle. Tosin sehän antaisi oivan syyn pitäytyä perinteissä jälleen kerran.
Cheers,
Peltinen
16.8.2011
Pyöräilykypärän käytön vaikeudesta
“You´ve got Allah in the east, You´ve got Jesus in the west, Christ, what´s a man to do?”
Allekirjoittaneella on yhtä ambivalentti fiilis kuin edellä kun puhutaan pyöräilykypärän käyttöpakosta. Jollain ilveellä vai ihmeellä ihmiset pitäisi saada käyttämään toiseksi suosituimman liikuntamuodon harrastamisen yhteydessä sitä edullisinta henkivakuutusta. Mutta kun ei vaan tunnu natsaavan. Liikenneturvan tutkimukset ja raportit kertovat karua kieltä siitä, kuinka hemmetin laiskoja tai ajattelemattomia vaiko sittenkin niin sairaalloisen ulkonäkökeskeisiä me lopulta olemme. Toisaalta niissä maissa, joissa kypärän käyttämättä jättäminen on tehty sakkorangaistuksen alaiseksi teoksi, pyöräilyn suosio on laskenut. Ei hyvä sekään. What´s a man really to do?
Pyöräilykypärättä ajo on jokaisen henkilökohtainen ongelma ja reflektoi yhteiskunnan jäsenen suhtautumista ja arvotusta tärkeimpään eli omaan pääomaan: itseensä, terveyteen ja todistettavasti siihen yhteen ja ainoaan maanpäälliseen visiittiin. Ikävintä on se, että tästä henkilökohtaisesta ongelmasta tulee yhteiskunnan ongelma, eikä kumpikaan tarjolla oleva vaihtoehto, pakko vs. asennekasvatus, tunnu johtavan onnelliseen loppuun. Ei kypäräkään jokaista aina pelasta, mutta selviämismahdollisuuksia käyttö kasvattaa huomattavasti.
Kaikkein vastenmielisintä on katsella perheitä harrastamassa pyöräilyä. Hyvin usein vanhemmat ovat investoineet lapsilleen kypärät – papukaijamerkki, ja useimmissa tapauksissa kallosen pelastajat ovat lapsilla myös ihan asianmukaisesti päässä, toinen papukaijamerkki. Silti vanhemmat viilettävät kullanmurustensa vierellä pelkkä letti hulmuten tai kalju kiiltäen. Täysin aivotonta toimintaa ellei aikuiset satu olemaan valmiiksi itsetuhoista sorttia. Olisi sangen mielenkiintoista nähdä, miten kyseiset vanhemmat toimivat autoillessaan. Köyttävät lapsensa toinen toistaan edistyksellisimpiin lastenistuimiin, mutta huristelevatko itse turvavyö auki? En jaksa uskoa, että näin toimitaan kovin yleisesti. Ai mutta turvavyön käyttöä säätelee laki.
Esikoiseni aloitti tänään koulutiensä. Aamulla kohti opinajoa kävellessämme vieressä olevan varsinaisen alakoulun opettaja saapui pyörällä kouluun. Koulun pihalla hän tervehti iloisesti oppilaitaan samalla kun kurvasi fillarilla kohti asianmukaista pyöräparkkia. Silmämääräisen arvioni mukaan 5- tai 6- luokkalaisten poikien ryhmittymä vastasi opettajan tervehdykseen yllättävän reippaasti lippikset nuorisomuodin mukaisesti tanassa. Opettajan kasvoilta olin lukevinani uuden lukuvuoden aloittamisen aitoa riemua, sellaista kohta pääsemme taas yhdessä oppimaan-asennoitumista. Yhdestä asiasta opelle tuli heti kärkeen suuri suuri miinus: opettajalla ei ollut kypärää. Toivottavasti lapsus korjaantuu heti huomenna, ja toivottavasti se ei ole liian myöhään.
En tietenkään osaa sanoa olisiko edellä mainittu näky ollut toinen jos lakiimme olisi kirjattu pyöräilykypärän käyttöpakko. Jotenkin vaan jaksan uskotella itselleni, että tässä tapauksessa opettajan habitukseen kuuluisi kypärä. Vaatiiko oikean asenteen ja esimerkin näyttäminen aina lain rinnalleen? Eikö asenne yhdistettynä järkeen ole lopulta pakotetta oleellisempaa. Arvostakaa itseänne ja lähimmäisiänne, ja pistäkää kypärä päähän aina ennen kun jalka nousee polkimelle, olitte sitten matkalla kouluun, kauppaan, työpaikalle tai muuten vaan nauttimaan pyöräilystä. Olkoon kypärä kaikkien fiksujen ja itseään kunnioittavien pyöräilevien kansalaisten yhteinen tunnusmerkki.
Painavan asian loppukevennykseksi. Alun lainaus: Mine All Mine by Van ”Hagar” vm. 1989. Livenä sopivasti alla olevasta linkistä. Sammyn pehkoon ei ihan äkkiä sopivaa kypärää löydy, lycrat sentään näyttäisi olevan jo valmiiksi päällä…
http://www.youtube.com/watch?v=DpQCqwz6itI
Ajakaa, mutta ajatelkaa myös.
Cheers,
Peltinen
11.8.2011
Kesälöytöjä
Kaksi ensimmäistä kaunokaista osui silmään Espoon rantaraitilla, viimeinen Hämeen maaseudulla.
5.7.2011
Do what you like
Keskikesän juhla tuli ja meni. Vietimme jussia perinteisesti saaressa, joka tosin on siltamatkan etäällä mantereesta. Pakkasin lapsille pyörät ja vermeet mukaan, koska ilman niitä 3- ja 6-vuotiaat eivät tule muutamaa päivää toimeen, eihän?
Autoa pakatessa kävin sisäistä debattia, ottaako oma pyörä mukaan vai ei. Mökkimestoilla on upeat kiemurtelevat saaristolaismaantiet, kuin tehdyt maantienpyörän mielekkääseen ulkoiluttamiseen. Koska pakatessa taivaalta tihutteli vettä eikä Föhrkään ollut luvannut kovin auvoisia juhannuskelejä, ja koska lapset olivat jo malttamattomia pääsemään reissun päälle, ja kun sitä rompetta oli muutenkin jo matkassa, tein päätöksen: maantiepyörä jääköön tänä jussina yksin kotiin. Onhan käyttöön hankittujen pyörätelineidenkin parempi halkoa tuulta ilman tarkoituksenmukaista lastia…
Olen aivan varma, että vaimoni näki päätöksessäni pienen merkin aikuistumisestani tai orastavasta kyvystäni järkiperusteiseen päätöksentekoon. Kerrankin edessä olisi juhannus tai ylipäätänsä reissu ilman herra Peltisen ainaisia erityisjärjestelyitä vaativia polkupyöriä. Tätä asiaa ei ääneen lausuttu, mutta muistattehan, että 87% kaikesta viestinnästä on non-verbaalista.
Menomatkalla tuli paikoitellen vettä kuin aisaa. Hymyilin itsekseni: oli se vaan hyvä, että en ottanut pyörää katolle vetistymään. Ja olihan lapsilla nyt suhteellisesti enemmän tilaa kun matkassa oli yksi pyörä vähemmän. Olisin kuitenkin sullonut maantiekiiturin raivolla auton sisälle, enkä sinne katolle pyörätelineeseen. Tosiasiassa ei sitä vettä nyt niin paljon tullut, ja lapsetkin nukkuivat 90% matkasta, joten oikeastaan se siitä.
Aatto meni nopeasti enkä edes suuremmin ajatellut fillaria tai lenkkiä. Juhannuspäivän aamusella pieni fyysisen rasittamisen tarve alkoi kalvaa mieltä kun aurinkokin näyttäytyi pilvien takaa. Kirosin päätökseni. Onneksi olin sentään ottanut mukaan juoksutossut, mars metsään ja metsäteille. Lenkki meni miten se nyt vaan voi mennä, jos ei ole kolmeen kuukauteen käynyt tossuja ulkoiluttamassa. Samalla siinä lönkötellessä purin harmitusta, että kyllä se pyöräily on vaan luontevampi valinta tälle kropalle. Tunnin lenkin aikana tunsin hyvin vähäisessä määrin suoranaista liikunnallista riemua. Yritin kiivaasti etsiä myönteisiä puolia lönköttelyni lomassa: pitää olla onnellinen, että on ylipäätänsä terve, omaa jalat millä pystyy liikkumaan, juoksuseurani (vaimo) on aivan sieltä huipulta, ja onhan tää nyt hei hieno keli hikoilla ja niin edelleen.
Miehet voivat tanssia, mutta ei venytellä, maailman typerin motto, mutta sillä mentiin juhannuspäivänä luottaen suomalaisen puusaunan kaikkivoipaiseen parantavaan voimaan. Sunnuntaina jalat olivat yhtä pökkelöä. Pyöräily olisi auttanut tähänkin. En kuitenkaan katsonut perustelluksi pyytää appiukon täysjouskaria lainaksi, koska kaikki henkilökohtaiset pyörävermeet olivat päätökseeni pohjautuen kotona. Kärvistelin ja liikuskelin melko verkkaisesti. Jalat olivat niin kipeät, etten voinut edes miettiä venyttelemistä. Pelasin junnujen kanssa palloa, mutta niin kömpelösti, että esikoinen tiedusteli, että onko isä sinulla jaloissa jotain vikaa?
Säälittävän pelituokion jälkeen uppouduin näytön ääreen jännittämään Italian MM-marathonia ja pätkivää livestreemausta, ja hihkuin kun Pia ja Jukka ajoivat kärkijoukoissa. Tiiviin näytön tuijottamisen jälkeen, hyvä kun pääsin ylös, jalat olivat entistä enemmän pökkelöä. Suomalaisten hienot sijoitukset kirvoittivat mieltäni, mutta eivät kuitenkaan auttaneet kummoisesti jalkoihini. Lohduttauduin hitusen sillä, että Pian ja Jukan jaloissa tuntuu varmasti muutaman asteen pahemmalta MM-rääkin jälkeen.
Kun kisa oli katsottu, suuntasimme paluumatkalle, jussit oli vietetty. Istuin kartturin paikalla MM-raporttia kirjoitellen vaimoni hoitaessa auliisti chaufforin tehtäviä. Aivan paluumatkan alkajaisiksi ajelimme niitä kiemuraisia, maantiepyöräilyyn kuin nakutettuja asfalttiteitä. En voinut välttyä suomimasta itseäni ja tekemääni väärää valintaa. Do what you like, like what you do. Tanssi ja venyttele myös, mutta älä tanhua, paitsi jos se on juuri se sinun juttusi.
Le Tour on päällä. Seurataan sitä, mutta ajetaan omat lenkit siinä sivussa.
Cheers,
Peltinen
28.6.2011
Rehellistä suomalaista poljentoa
Viime kirjoituksessa esiintynyt Jakke tai Sepi tai Amerikan serkku, rakkaalla lapsella kun on monta nimeä, soitti. Ajeltiin vielä kerran muisteloissa punamultalukkoa ylös ja alas. Pirkala, että sinne on päästävä uudestaan, hän tokaisi, enkä todellakaan väittänyt vastaan. Olin jostain lukevinani, että punamultalukko olisi maailman suurin suppa? Tästä herää sangen aiheellinen epäilys: voiko Suomessa olla maantieteellisesti mitään maailman suurinta, kun edes kunnon vuoriakaan ei olla mestoille saatu.
Tämä ystäväni on mielestäni juuri sopivan tason musadiggari. Sellainen, joka ei hifistele liikaa, vaan etsii musiikista autenttista soundia ja fiilistä. Kovalla rahalla ja levy-yhtiöiden markkinointikoneistojen loputtoman jauhamisen pakolla ylös hypetetyt semi-tason turhat aktit eivät ole koskaan näytelleet hänelle mitään roolia. Hän etsii musiikista rehellisyyttä.
Hän ohjeisti, että Spotify auki ja näppäile hakuun Indigoflood. Tein työtä käskettyä. Ja mitä löysinkään. Rehellisen blues- ja southern rock-peruspoljennolla ryyditetyn suomalaisbändin, joka yhdistelee tuotoksissaan kunniakkaasti myös progea ja grungea. Kuulostaako mahdottomalta mixiltä? Paperilla kyllä, mutta ihme ja kumma, plätyllä toimii niin maan perusteellisesti. Ajoittain soitanta lähtee keulimaan, ei sentään aivan yli, mutta ihan hetkellisesti käsistä. Tämä saa aikaan sen, että kuulija ei välttämättä pysy mukana kaikissa sovitusten kiemuroissa. Joka tapauksessa aivan erinomaista poljentoa kyseessä. Suosittelen lähempää tutustumista. Jos Spotify ei kolahda, Ingoflood:ia löytyy muutaman kipaleen verran myös myspace-palvelusta. Kokeile uuden musiikillisen tuttavuuden aloittamista Pouring stairs from a bottle-biisillä.
En suosittele ketään tunkemaan nappikuulokkeita korviinsa pyöräilyn lomassa. Vaikka miten näistä musiikkia toistavista vempaimista löytyy volume-säätö, liian monet tuntuvat kyseisen hienouden tyystin unohtaneen. Tästä aiheutuvat täysin turhat vaaratilanteet ovat lähes jokaisen lenkin riesana. Jos kuitenkin uskottelet itsellesi hallitsevasi tilanteet ja musiikki-addiktiosi on sitä luokkaa, että musan pitää lenkilläkin soida, Indigoflood ei välttämättä ole kovinkaan huono valinta kesäisen maantielenkin kaveriksi.
Ketju kireellä vaan, kyllä baanaa riittää!
Cheers,
Peltinen
14.6.2011
Elämäni paras hankinta
90-luvun loppupuolella kun vaikutin Länsi-Suomessa, rossattiin ja liirailtiin pienellä innokkaalla porukalla. Tuli vettä, lunta, räntää tai oikeastaan mitä tahansa, kun kutsu kävi, niin sitten lähdettiin räppäämään. Ja hauskaa oli, useimmiten niin penteleen hauskaa. Ei sillä etteikö hauskaa oltu pidetty jo aikaisemmin, (maastopyörähauska alkoi omakohtaisesti sentään 80-luvun puolella) vaan pikemminkin niin, että silloin minulle uudet maastot ja uudet lajihenkiset ystävät antoivat liirailuun pari pikanttia ulottuvuutta lisää.
Kun 2000-luvun alussa katkaisin asumukselliset siteeni länsirannikolle, ystävyys säilyi, mutta riemunkiljahduksia herättäneet metsäkikkailut luonnollisesti vähenivät. Pelastimme tilannetta epätoivoisesti satunnaisilla visiiteillä Turku-Espoo-akselilla, ja kesän sentään kruunasi yhteen vuorokauteen puserrettu Ride&Grill-konsepti. Kaksi tukevaa lenkkiä viimeiseen mieheen, ja kaksi yhtä tukevaa ateriaa grillin antimien ääressä. Tällä jaksettiin henkisesti komiasti seuraavaan vuoteen.
Sitten tulivat lapset. Ensin sinne, sitten tänne ja niin edelleen, yksi pesue lisääntyy ihan lähiviikkoina taasen lisää, tsemoa vaan loppurutistukseen. Luojalle ikuinen kiitos lapsista, mutta niin vain jäi R&G telakalle. Tahto ja realiteetit eivät kohdanneet. Viimeiset pari vuotta olemme kääntäneet ja vääntäneet, muisteltu menneitä sekä samalla muistutettu toisiamme, että kyllä taas pitäisi niinko get together.
Parisen viikkoa sitten kaikki napsahti kohdalleen, tosin valmistelut oli aloitettu kiitettävän hyvissä ajoin. Asemapaikkaan tehtiin muutos, muuten mentiin hyväksi havaitulla kaavalla. Kuin prologina ensimmäisenä iltana valloitettiin auringonlaskussa Kaukavuori ja toisena päivänä koluttiin pohkeet hajalle Kangasalan ja Pälkäneen harjupoluilla. Allekirjoittaneelle tuttuja mestoja, ystävilleni täysin uusia. Paljon jäi ajettavaa, mutta tuleehan näitä sessioita, kai? Punamultalukkoa vedettäessä vanhat riemunkiljahdukset räjähtivät ulos keuhkojen syövereitä täysin tahtomattamme. Huaaa, life is good!
Myöhemmin samana iltana grilli kävi yhtä kuumana kuin pohkeet muutamaa tuntia aiemmin. Fiilis oli 100+. Keski-ikäisiä kun olemme, illan hämärtyessä menneiden muistelot valtasivat tilaa. Vanhoja hiirenkorville luettuja ysärin maastoraamattuja (MBA, MountainBike, Das Bike) selailtiin ahkerasti, vaikkakin 90-luvun Grundig World Cup-tallenteisiin emme tällä kertaa kajonneet. Vaivautuneesti hymyiltiin lehtien sen ajan kekottimille, jotka meille markkinoitiin jos minkäkin olemattoman teknisen innovaation siivillä. Olimme helppoja kohteita, kaikki oli lajissa niin uutta ja ihmeellistä. Kuka muistaa Breath Right-tuotteen tai Checker Pig:n täysjouskarit?
Kaiken koetun jälkeen uni alkoi painaa. Jakke tai Sepi, ihan miten haluatte, räjäytti potin kadehdittavalla tavalla. Maantien MM-kisojakin aikanaan kolunnut mies päätti päivän täysin ennalta arvaamattomaan eleettömään epilogiin: ”maastopyörä on ollut mun elämän paras hankinta”. Ei mitään selityksiä, perusteluita tai analysointia. Puhdas fakta lyötiin kesäyössä ilmoille kuin ylin totuus. Se oli paljon sanottu se. Ja se tuli sydämestä. Sen j
älkeen oltiin hetki ihan hiljaa.
Kiitos veljet hienosta sessiosta. Got fuel to burn, got paths to ride. Keep on rockin´ in the free world!
Cheers,
Peltinen
1.6.2011
Pasien kokoontumisajo
Jos olet lähipäivien aikana aikeissa huristella Espoon TV-maston lähimaastoissa, ole tarkkana. Metsissä nimittäin möyrii satapäin jokapäiväisen selustamme turvaavia varusmiehiä ja PV-kalustoa.
Ei kuitenkaan syytä huoleen. Tiedotteen mukaan kyseessä on Kaartin Jääkärirykmentin PK-seudulla käytävä loppusota. Suurin osa toiminnoista sijoittuu Espooseen ja kaikesta trafiikista päätellen juuri Tillinmäen eli Espoon TV-maston takametsiin.
Reipasta meininkiä on luvassa 3.6. asti, päivin ja öin. Alueella liikkumista ei ole rajoitettu, mutta liikkujia pyydetään suojaamaan kuulonsa. Peltorit tiukasti kypärän päälle ja väijymään!
26.5.2011
Pyöräilyn voima
Parisen viikkoa takaperin suuntasin hätäiselle iltahiki-lenkille takametsien poluille. Ilta-auringon painuessa mailleen kihnutin laakean pelto-osuuden jälkeistä kinkaretta kohti pientä sorakuoppaa, paikkaa, jonka muovikuulasoturit ovat ottaneet päämajakseen. Sorakuopan loivalle sivulle oli ilmestynyt hiekkahyppyri. Tämän lilliputtimaisen hyppyrin luona hääri nuorehko mieshenkilö innokkaasti. Utelias kun olen, kaarsin lähemmäksi, moikkasin ja heitin ilmoille perusavauksen. Kaveri oli extroverttia tyyppiä, jutustelu soljui eteenpäin kuin itsestään.
Hikeni oli ehtinyt jo kuivahtaa, mutta tarinointimme jatkui. Oikeastaan hän kertoi ja minä kuuntelin. Ja hän kertoi, mistä kaikki alkoi. Hän oli kokenut elämässään kovia aikoja. Mikään ei ollut tuntunut auttavan. Hän päätti tehdä sijoituksen. Nuorimies ei sijoitustaan hajauttanut, vaan pisti kaiken yhden kortin varaan: hän osti pyörän.
Investoinnin myötä hän löysi metsien polut, kivikot, juurakot ja luonnon hyppyrit. Löysi liikunnan ja liikkumisen ilon. Uuden harrastuksen myötä hän tapasi muita samanhenkisiä, sai ajokavereita. Hän sai ystäviä, joiden kanssa harrastaa, pitää hauskaa ja jakaa kokemuksia. ”Pitkästä aikaa koen oikeasti kuuluvani johonkin”, hän rohkeni mainita. Ei vaatinut kovin analyyttistä prosessia tajuta, että harrastuksen kautta nuorimies oli löytänyt elämälleen uuden suunnan.
Auringosta näkyi enää himmeitä hajanaisia säteitä puiden lomasta. Päivä alkoi olla pulkassa. Päätimme juttutuokion ja lähdimme molemmat eri suuntiin. Loppumatkasta kotiin ajaessani mielessäni risteilivät kaverin ääneen lausumat sanat. Fyysisen rasituksen osalta iltalenkkini ei vastannut lähimainkaan sille ennakkoon asettamiani tavoitteita, mutta oleellisempaa oli se, että sain todistaa jotain paljon tärkeämpää. Sain kuulla elävän esimerkin tosielämästä, siitä miten pyöräilyn parantava voima selätti elämän henkilökohtaiset haasteet.
Moikataan kun tullaan poluilla vastaan. Toivotetaan kaikki pienellä eleellä ikään kuin tervetulleiksi. Koskaan ei tiedä kenen päivän pystyy ”pelastamaan” ihan pikkujutuilla. Elämisen ilon löytäminen kun voi välillä olla niin himskatin pienestä kiinni.
Gary Fisherin sanoin: everyone who rides a bike is a friend of mine.
Cheers,
Peltsi
P.S. Nyt loppui toi väärän vuoden eläminen…
19.5.2011
Mistä menestys kumpuaa?
Nyt kun maaston kotimaan kisakausi on saatu käyntiin ja lätkän MM-kulta kotiin, voisi tokaista, että valtakunnassa kaikki hyvin.
Uskaltanen tässä yhteydessä avoimesti tunnustaa, että en ole kovin jääkiekko-orientoitunut ihminen. Tampereella lapsuuden ja nuoruuden eläneenä, lajin vaikutuksille ei voinut olla altistumatta. Tappara vai Ilves, se ei todellakaan ollut sama. Kaikesta huolimatta, varsinaisesta lätkän fanittamisesta olin ja olen edelleen melko etäällä.
Täytin kansalaisvelvollisuuteni ja seurasin TV:stä MM-finaalin. Pelin jälkeen kuuntelin korvat höröllä mestarien ja kisastudion asiantuntijoiden näkemyksiä voittoon johtaneista taustatekijöistä. Esiin nostettiin roolitus, vahva sitoutuminen, järkkymätön usko omaan tekemiseen, leadershipin merkitys, liiton valmennusjärjestelmät ja kova työ lajin eteen, valmentaminen on yhteistyötä-kiteytys ja niin edelleen.
Muistan suhteellisen elävästi vuoden 82 jääkiekon MM-kisat. Osa peleistä pelattiin Tampereella. Koska monet luokkakaverini pääsivät kokemaan Hakametsän MM-huumaa livenä, vinguin kotipuolessa niin kauan, että yhtenä päivänä isäni ilmestyi kotiin taskussaan liput Suomi-Neuvostoliitto-otteluun. Ottelun lopputulosta en muista enkä lähde googlettamaan, mutta päällimmäinen muistikuva on, että Suomea (nykybrändäyksen mukaisesti leijonia) vietiin kylmällä kyydillä. Katsomossa päällimmäisiä tunteita olivat harmitus ja häpeä.
Jääkiekkoliiton laskelmien mukaan 95-mestaruuden vaikutus seuraavan vuoden junnulisenssien määrään oli +13,8% eli 6300 uutta junioria pämähti lajin pariin. Seuraavalla kaudella kasvuprosentti oli +12. Kasvuluvut voidaan kuitata heitolla, että joukkuelajit ovat eri juttu kuin yksilölajit. Pitää osittain paikkansa, mutta kuitenkin vain osittain. Vaikka nyt uuden mestaruuden juhlinta on saanut vähemmän hyväksyttäviä ilmenemismuotoja, itse saavutuksen merkitystä suomalaiselle junnujääkiekkoilulle on muistettu nostaa esiin. Ykskantaan kaikki ovat vahvasti alleviivanneet, että MM-voitto on todella iso ja tärkeä asia junnukiekolle, koska lisää junioreita tarvitaan. Viimeinen virke osuus suoraan myös pyöräilyyn.
Onnittelen jääkiekkoliittoa siitä, että he ovat pystyneet rakentamaan järjestelmiä ja kehittämään tuotteita, jotka tuottavat onnistumisia, ja jotka näyttävät uppoavan kansaan enemmän kuin 6-1. Haluaisin tiedustella pappa Koivulta, miten hän näkee jääkiekkoliiton roolin poikiensa uralla. Vaikka huippu-urheilijan polulla, oli laji sitten mikä tahansa, kaikki lähtee henkilökohtaisesta motivaatiosta. Kuitenkaan kattavien ja toimivien liittojohtoisten järjestelmien merkitystä ei voi unohtaa. Mikäli liitto ei pysty luomaan tarpeeksi systemaattisia järjestelmiä, yksilö- ja seuratason työkalut eivät tällä polulla yksinkertaisesti riitä. Ja mitä tulee varsinaiseen lajikulttuurin ja kattobrändin rakentamiseen, tässäkin liiton rooli on erittäin merkittävä.
Menestys syntyy aina tahdosta ja tekemisestä. Lajikulttuuria rakennetaan systemaattisella ja kokonaisvaltaisella toiminnalla, jota esikuvilla ja menestymisellä vahvistetaan. Useimmiten homma menee niin, että iso onnistuminen, ja etenkin oikealla tavalla vauhditettuna (hyödynnettynä), saa aikaan kunnon lumipallo-efektin. Me kaikki kun luonnostamme haluamme samaistua mieluummin niihin voittajiin, urheilussakin.
Cheers,
Peltsi
17.5.2011
Well well well, hello boys and girls!
Maastokausi korkattu. Rajamäen XCM-avauksessa oli viivalla 219 kuskia, jossa kasvua viime vuodesta lähes 30%. Kerrassaan loistava startti uudelle kaudelle!
Ainakin Mini Marathonin osalta reitti oli hieno, ja tapahtuman jälkeisissä saunaspekuloinneissa myös pitempi reitti sai varauksettomia kehuja. Kävi nimittäin niin, että ajosuorituksen jälkeen satuin löylyhuoneeseen kahden ensikertalaisen kanssa. Tiedustelin hienovaraisesti fiiliksiä. Molemmat herrasmiehet ilmoittivat, että hienoa oli, kyllähän näitä pitää lisää ajaa, ja missäs se seuraava tapahtuma onkaan. Toinen allekirjoittaneen kysymysten ristituleen joutuneista herrasmiehistä oli ostanut veljensä vanhan maasturin, ja vähän kuin veljen esimerkkiä seuraten, päätti lähteä kokeilemaan. Molemmat nyökyttelivät ykskantaan, että kokemus oli erittäin myönteinen eikä jää tähän.
Pelkästään tämän suppeahkon otoksen perusteella uskallan väittää, että maastopyöräily kiinnostaa ihmisiä enemmän kuin tiedostammekaan. Nykyisellään meitä polkujen koluajia vilistää metsissä melko runsaslukuisesti, ja hyvä niin. Uskaltaisin väittää, että harrastaminen saa uuden ulottuvuuden, kun organisoitujen tapahtumien myötä pääsee ajamaan uusia reittejä, jakamaan fiiliksiä livenä etc. On aivan sama ajatko vimpän päälle viilatulla 7.000 euron täpärillä vai muutaman vuoden ja lenkin jos toisenkin nähneellä maasturilla. En yritä väittää, etteikö välineen pidä olla tietyssä iskussa, jotta ajamisesta voi nauttia, mutta silti tärkeimpiä juttuja ovat kokemukset ja elämykset, joita vastaavat tapahtumat synnyttävät.
Kunnialla suoritetun Mini Marathonin jälkeen tiedustelin 6-vuotiaalta pojaltani, mikä oli hienointa. Lähes suorilta hän vastasi, että ”reitin asfaltti-osuus, siinä rullasi parhaiten”. Lastani tulkiten, uskon että tähän tuntemukseen vaikutti eniten se, mitä asfaltti-osuus hänelle symbolisoi: kohta ollaan maalissa ja sitten kai saa sen paljon puhutun mitalin. Hetken mietittyään hän korjasi vastaustaan: ” hienoin olikin se reitin kivikkoalamäki, se oli sikamakee, ajoin sen sairaan lujaa ja hyvin”.
Pikkumiehen (kuten myös isän) mielestä järjestäjien pakettiin sisällyttämä mahdollisuus hyödyntää läheistä uimahallia ajosuorituksen jälkeen oli kuin piste i:n päälle, mutta kuitenkin, juuri se kivikkomäki herätti junnussa ne syvimmät fiilarit.
Eläköön kokemukset ja elämykset poluilla! Just ride on.
Cheers,
Mountainbike.fi 